Työväenliikkeen suuri ääni hiljeni

Työväen- ja rauhanlauluistaan tunnettu laulaja ja koneasentaja Reijo Frank kuoli maaliskuussa 2017.

Veli sisko, suomalaisista rauhanlauluista ehkä tunnetuin, olisi unohtunut iäksi ilman erästä kaunisäänistä koneasentajaa. Reijo Frank kuuli Veli siskon vuonna 1944 työskennellessään Asevarikon työpajalla Helsingissä. Tuntemattomaksi jäänyt työkaveri lauloi sitä koneen ääressä, ja Frank opetteli sen ulkoa. Laulun sanat ovat Elsa Rauteen ja sävel tuntematon, mahdollisesti venäläinen balladi.

Pitkän työuran Helsingin kaupungin konepajalla tehnyt, työväenliikkeen suuri ääni Reijo Frank kuoli maaliskuussa 2017. Harrastajalaulajan ura alkoi 1940-luvulla, valtakunnallinen kuuluisuus vasta, kun Scandia julkaisi Työväenlauluja-levyn vuonna 1969. Kuka on tuo upea baritoni, kysyttiin sinä vuonna monessa kodissa. Veli sisko sekä Nuorison marssi (säv. Samuel Pokrass, san. tuntematon) tulivat Frankin laulun myötä nopeasti suosituiksi yhteislauluiksi työväenliikkeen tilaisuuksissa.

Tietokirjailija, dosentti Pekka Gronow työskenteli 1960-luvulla Työväen Sivistysliiton työväenlaulukeräyksen projektityöntekijänä. Gronow kuuli työväenlaulaja Reijo Frankista vuonna 1968 ja sopi tapaamisen.

– Reijo tuli meille kotiin kitaroineen. Kun hän lauloi, tuli tunne, että tähti on syttynyt. Tässä on henkilö, joka tietää ja osaa. Sain paljon aineistoa pieneen reportterinauhuriini.

Kun keräyksen tuotosta tehtiin levy, siitä tuli TSL:n ja Scandian yhteistyöprojekti. Levy-yhtiö halusi käyttää ammattilaislaulajia. Gronow kuitenkin ehdotti Frankia, ja Scandiassa hänen äänensä teki vaikutuksen. Työväenlaulujen esittäjänä koneasentaja oli myös uskottava. Ilman häntä levy olisi jäänyt vajaaksi.

Gronowin mukaan työväenjärjestöjen tilaisuuksissa 1960-luvulla ei juuri laulettu tai soitettu. Frank oli ollut nuorena kisälliryhmissä, mutta ne olivat silloin jo pois muodista. Työväenlaulun uusi aika alkoi pitkälti Työväenlauluja-levyn ansiosta vanhojen laulujen esiinmarssilla.

– Reijo oli hyvin kunnioitettu laulaja myös 1970-luvun laululiikkeen aikana, yksin omassa lajissaan. Hän soi usein radiossa, ja häntä haluttiin esiintymään.

57 VUODEN YHTEISTYÖ

Otappa poika A-molli, sanoi Reijo Frank hanuristi Reino Bäckströmille Paperiliiton juhlassa 1960-luvun alkupuolella.

– Otin A-mollin ja hän lähti laulamaan. Kun tultiin pois, Reijo kysyi, olinko koskaan kuullut sitä kappaletta. En ollut. Mutta säestäjän pitää olla tarkkana, tapahtuu mitä hyvänsä, Bäckström muistelee.

Hän oli tavannut Frankin ensimmäistä kertaa vuonna 1960 ollessaan ”11-vuotiaana pojankossina” soittamassa Työväen Urheiluliiton juhlassa.

– Reijo tuli pukuhuoneessa sanomaan: sä oot Hempan ja Railin poika? Kun myönsin olevani, hän ilmoitti: No sit sä lähetkin mua säestään. Siitä se alkoi, muistelee Bäckström 57 vuotta kestäneen yhteistyön syntyhetkeä.

Frank ja Bäckström keikkailivat paljon työväenjärjestöjen tilaisuuksissa 1960- ja 1970-luvuilla. 1980-luvun lopulla keikat alkoivat vähentyä. Tilaisuuksien järjestäjät alkoivat tilata mieluummin pop-julkkiksia, ammattiviihdyttäjiä ja -muusikkoja.

Iso tekijä oli myös huviveron lakkauttaminen vuonna 1981. Sen jälkeen tanssit voitiin edullisesti järjestää ilman iltamia, joihin aiemmin rekrytoitiin paljon etenkin harrastajaesiintyjiä.

Frank ei antanut puhelinnumeroaan juuri kenellekään. Hänen elämäkertansa kirjoittanut toimittaja Pentti Peltoniemi sai numeron suurena luottamuksen osoituksena haastateltuaan Frankia puoli vuotta. Frankiin sai yhteyden aina nopeasti soittamalla Reino Bäckströmille.

AMMATTILAISEN ÄÄNENKÄYTTÖ JA ASENNE

Reijo Frank aloitti 1940-luvulla laulutunnit. Hänen pitkäaikainen opettajansa Oiva Ruhanen suositteli Oopperan kuoroa, jonka kautta hyvä laulaja voisi saada oopperarooleja. Frankilla oli vakituinen työ ja perhe, eikä hän halunnut heittäytyä vuosiksi pienten kuoropalkkioiden varaan.

Äänestään hän piti silti huolta ammattilaisen tavoin. Reino Bäckströmin mukaan Frank alkoi keikalle valmistautumisen jo pari päivää aikaisemmin aikatauluttamalla syömisiään. Ennen päiväkeikkaa hän ei juuri syönyt aamiaista, eikä ruokaillut koskaan heti ennen keikkaa.

– Ajettiin kerran Tampereelle yhdessä Erkki Hyvösen ja Sauli Malisen kanssa, ulkona varmaan 30 astetta lämmintä. Ikkunat ja tuuletin pidettiin kiinni, ettei tulisi vetoa. Kun tuli tarpeeksi kuuma, Reijo laski kolmeen, ja kaikki ikkunat avattiin kymmeneksi sekunniksi.

Bäckströmin mukaan Frank oli esiintyjänä ”äärettömän tarkka”:

– Jokainen esiintyminen oli yhtä tärkeä, oli ihmisiä kolme tai 20 000. Myöhästyä ei saanut, ja lupaukset pidettiin. Tekstin piti tulla oikein. Tunnelmaa ei saanut rikkoa eli tuli satikutia jälkikäteen, jos vahingossa tuuttasin liian kovaa väärässä paikassa.

TYÖVÄENKULTTUURIN EDISTÄJÄNÄ

Yhden ainoan kerran, vuonna 1963, Reijo Frank harkitsi vakavasti, ryhtyisikö kulttuurin ammattilaiseksi.

– Ruotsin kuntatyöntekijöiden liitto tarjosi hänelle paikkaa kulttuurisihteerinä, jonka tehtävä olisi myös kiertää ruotsinsuomalaisten parissa laulamassa ja opettamassa työväenlauluja. Mutta perhe taisi panna hanttiin, Reino Bäckström kertoo.

Frank ei tyytynyt vain laulamaan työväenlauluja. Hän halusi edistää niiden osaamista ja harrastamista.

– Hän laulatti paljon vanhoja ihmisiä ja oppi heiltä lauluja. Hänen muistinsa oli uskomaton.

Vuonna 1979 Frank ehdotti työväenlaulujen yhteislaulutilaisuuksia Kiljavan ammattiyhdistysopistolle.

– Ravattiin siellä viikoittain yhdessä puoli vuotta, jonka jälkeen hän siirsi vastuun minulle, ja minua tuurasi tarvittaessa Leena Hurri. Myöhemmin Sauli Malinen jatkoi, mutta lopetti, kun työväenlaulut vaihtuivat Junnu Vainion ja Juicen kautta karaokeen, Bäckström kertoo.

– Reijo järjesti Kiljavalle myös työväenlaulujen säestyskurssin, opettajina kitaristi Ilja Saastamoinen, Reijo ja minä.

Viimeisinä laulajan vuosinaan Frank kävi laulattamassa vanhuksia Kinaporin palvelukeskuksessa.

– Hän teki sitä varmaan 15 vuotta ilmaiseksi. Kun minulla oli aikaa, kävin siellä hänen kanssaan soittelemassa.

”OMIA” HYVÄKSIKÄYTETTIIN

Reino Bäckström paljastaa työväenjärjestöjen hyväksikäyttäneen ”omiaan” eli työväenmusiikin esittäjiä.

– Reijolle soitettiin ja kysyttiin voisitsä tulla ilmaseks, kun meidän pitäisi saada tunti ohjelmaa. Ollaan tilattu Eemeli, ja se vie meidän koko budjetin.

Toisaalta Frank ei koskaan pyytänyt suuria palkkioita, ja jos ei pyydä, ei paljon voi saadakaan:

– Joku SDP:n paikallisyhdistys tilasi keikalle ja kysyi, mitä maksaa. Reijo sanoi, että jos matkakulut sais. Hän meni kitaroineen keikalle bussilla. Taloudenhoitaja pyysi kuittaamaan kahden bussilipun hinnan.

Kun Frank keikkaili Bäckströmin kanssa, tilaajat eivät useinkaan ottaneet huomioon, että säestäjä elätti itsensä musiikilla. Bäckström myöntää, että työväenjärjestöistä ammattiliitot maksoivat kohtuullisia palkkioita, mutta eivät silti yhtä suuria kuin sen hetken pop-artisteille.

Keikkamuistoja ehti 57 vuodessa kertyä. Lahdessa paljastettiin kansalaissodan aikaisen Hennalan vankileirin muistomerkki vuonna 1978. Juhlassa oli yli 20 000 hengen yleisö, eturivissä tasavallan presidentti Urho Kekkonen.

– Lopuksi laulatimme Reijon kanssa Kansainvälisen. Kekkonen lauloi mukana. Reijo muisteli sitä usein.

NÄIN REIJO FRANKIA MUISTELLAAN:

Kaj Chydenius, säveltäjä:
– Hän lauloi puhtaasti, komealla äänellä, eikä välttämättä tarvinnut mikrofonia. Silloinkin ääni säilyi koko ajan pyöreänä ja soivana. Hän on arvokkainta kulttuurin alalla, mitä työväenliikkeellä Suomessa on.

Karri Miettinen (Rap-artisti Paleface):
– Esiinnyin Savoy-teatterissa juhlassa, jossa annettiin elämäntyöpalkinto Reijo Frankille vuonna 2011. Minun piti esittää Veli sisko, ja kun harjoittelin sitä sound checkissä, ovi aukesi ja kunniavieras Reijo Frank talutettiin salin poikki etupenkkiin.
Minä huusin lavalta: hauskaa että satuit tulemaan just kun me treenataan tätä biisiä. Vähän jännitti kun tää on kuitenkin sun biisi.
Reijo sanoi, että älä nyt enää sitä jännitä, mä oon jännittänyt sen jo niin monta kertaa.
Meillä oli mukava juttutuokio. Cyde Hyttinen otti siitä kuvan, joka on työhuoneessani kehystettynä. Tapasin Reijon vain sen kerran, enkä koskaan kuullut hänen lauluaan livenä.
Reijo Frank oli vähän kuin länsi-afrikkalaiset le griot -tietäjä-pelimannit, jotka kiertävät kylissä välittämässä uutisia ja vanhoja perinteitä.

Pentti Peltoniemi, Reijo Frankin muistelmakirjan Reijo Frank – Työväen laulaja (Tammi 2009) toimittanut tietokirjailija:
– Juttelin hänen vanhojen Pleunan työkaveriensa kanssa kahden kesken. Hän oli jelppinyt jessuksen määrän ihmisiä erilaisista vaikeuksista tietomääränsä ja yhteyksiensä avulla.
Hän oli äärettömän älykäs. En ole tavannut korkeasti koulutettujakaan, joilla olisi yhtä jäsentyneet ja laajat tiedot maailmasta, yhteiskunnasta ja kulttuurista.
Haastattelin häntä heidän keittiönpöytänsä ääressä Itä-Pasilassa noin 40 kertaa. Heillä oli vaimonsa Lonnyn kanssa omia erikoiskahvisekoituksiaan. Siinä oli kolme kahvikuppia katettuna ja jokunen keksi. Usein Reijo lauloi jotain klassisen pätkää painikkeeksi ennen kuin aloimme työn.
Reijo teki huikean työn perinteen kerääjänä, ja tavallaan testamenttasi sen homman Bäckströmin Reiskalle. Sen työn merkitys tulee korostumaan, kun laulut jäävät elämään.

Reino Bäckström, muusikko, Reijo Frankin vakiosäestäjä:
– Reijolla oli muistissa varmaan satoja ralleja. Kun ihmiset toivoivat jotain, niin ei koskaan törmätty lauluun, jota Reijo ei olisi osannut.

Petri Bäckström, oopperalaulaja:
– Faija teki Reijon kanssa pitkään duunia, ja Reijo oli myös isovanhempieni kavereita. Olin juuri laulajan urani aloittaneena mukana yhdellä keikalla, ja oli ollut jotain puhetta, että minäkin voisin siellä laulaa. Sitten Reijo spiikkaa minut lavalle, ja minä tulkitsen napolilaisen laulun O sole mio.
Ne oli hirveän tärkeitä hetkiä, varsinkin kun Reijo kuittasi, että se meni hienosti.
Hän osasi ulkoa erinäisen määrän tenoriaarioita, suomennoksia, joita ei tule mistään vastaan. Esimerkiksi Lenskin aarian (Tsaikovskin oopperasta Jevgeni Onegin) Reijo lauloi mulle suoraan ulkoa. Se kestää kuusi minuuttia.
Reijolla oli aika iso rooli siinä, että uskalsin lähteä uralle. Keskusteltiin usein musiikista, hän kertoi kokemuksistaan, laulutunneistaan ja vokaalisesta valmistautumisestaan.

Pekka Gronow, tietokirjailija, dosentti:
–Reijo oli ja on edelleen yksi suurista.

Toimittajan kommentti:
Puhelin soi, oli maaliskuun 18 päivän ilta. Siellä oli ystäväni, muusikko Reino ”Reiska” Bäckström.
– Reijo kuoli viime yönä, Bäckström kertoi.
En tajunnut sillä hetkellä sanoa Reiskalle, että otan osaa.
Tapasin Punaviesti-yhtyeen jäsenenä Reijoa usein vuodesta 1974 alkaen työväenliikkeen tilaisuuksien takahuoneissa. Reijo sanoi kerran: Jos sä Tiina joskus pyydät mua keikalle jonnekin, niin mä tulen. Sellaista keikkaa ei tullut, en kehdannut Reijoa vaivata. Sen sijaan pyysin Reino Bäckströmiä soittamaan hanuria moniin tilaisuuksiin sekä Control Top -yhtyeeni levylle. Silloin kyselin aina Reijonkin kuulumiset.
Reijon esimerkki vaikutti omaan musiikkiharrastukseeni. Keikalle pitää mennä valmistautuneena ja yleisöä arvostaen, on kysymys sitten pienestä tilaisuudesta tai suuresta gaalasta.

Tiina Pelkonen
Kuva: Työväenarkisto

Veli sisko – lauluja Reijo Frankin muistolle

Pentti Peltoniemen toimittamaa kirjaa Reijo Frank – Työväen laulaja (Tammi 2009) on myynnissä Työväenliikkeen kirjastossa.