Tavis ei saa rikkailta ja rikollisilta oikeutta
Juristi ja työmarkkina-asiantuntija Niku Hinkka kirjoittaa, miten oikeus ei Suomessa toteudu tasa-arvoisesti.
Suomi on oikeusjärjestelmältään epätasa-arvoinen maa. Oikeusprosessit ovat niin kalliita ja sitä kautta riskialttiita, ettei järkevällä tavallisella ihmisellä ole juurikaan mahdollisuuksia saada oikeutta. Tämä on johtanut epäeettiseen laskelmointiin niiden kohdalla, joilla on varaa oikeusprosesseihin.
Lakia rikotaan riskiarvioiden perusteella. Oikeustieteessä tämä tunnetaan riski-hyötysuhteen analyysina. Laki ei kannusta noudattamaan kyseistä lakia, jos laittomuudesta saatu hyöty on suurempi kuin kiinni jäämisen uhka tai hinta.
On myös olemassa lakeja, joiden rikkomisesta ei ole säädetty sanktioita ja vastaavia lakeja, joiden rajukaan rikkominen ei ole välttämättä rikos. Näistä olemme kuulleet esimerkiksi poliitikkojen törttöilyjen kautta. Julkisuudessa on paljon keskusteltu sosiaalisen median sosiaalisen kontrollin hillitsevän epäeettisiä käytänteitä. Lakia rikkovat laskelmoivat toimijat ottavat myös maineriskin huomioon toimissaan.
Edellisten vuoksi ehkäpä paras tapa yrittää saada oikeutta on rikosasia. Rikostuomiosta saa valtavan mainehaitan. Jo syytetyksi joutumista tai rikosilmoituksia saatetaan puida mediassa laajalti. Rikosilmoituksista uutisointi on oikeustieteen näkökulmasta kyseenalaista, koska jokainen on syyttömyysolettaman kautta syytön, kunnes toisin todistetaan.
Tuomarit ovatkin alkaneet huomioida tuomioissaan tapausten käsittelyn saaman julkisuuden tuomioita lieventävänä seikkana. Eräs taloustieteen professori sanoi henkilön maineen olevan tämän arvokkain omaisuus. Maineen menettäminen on periaatteessa jo osa rangaistusta itsessään, mistä on oikeushistoriassa runsaasti esimerkkejä.
Tuomioistuinlaitoksemme on valitettavasti ylikuormitettu ja tämä näkyy mahdollisuuksissa saada oikeutta edes rikosprosessin kautta. Poliisilla on käytössä ns. esikäsittelyvaihe, jonka tarkoituksena on kärjistettynä päästä keskeyttämään mahdollisimman monen rikosasian käsittely lähtöviivalle. Virkamiehistö tekee pakon sanelemana lakia rikkovia vastaavalla tavalla ns. kustannushyötysuhteen laskelmia, mutta tässäkin asiassa julkisuudella on roolinsa.
Esimerkiksi Tampereella ”Tesoman puukottajan” tapauksen tutkintaan huhuttiin mediassa paikallisen poliisilaitoksen käyttäneen ajoittain tutkintaa varten puolet resursseistaan. Julkisuuden aiheuttama vääristymä on valtaosaa oikeudellisia periaatteita vastaan.
Syyttäjillä ei ole työaikalain mukaista työaikaa, jolloin heidän kannustimensa on joutua tekemään mahdollisimman vähän töitä. Tämä ei ole syyttäjien tai oikeuslaitoksen vika tilanteessa, jossa työt eivät voi loppua tekemällä. Syyttäjälaitokseen hakeutuukin perinteisesti moraalisia yksilöitä. Järjestelmä on huomattavasti vähemmän valuvikainen, kuin esimerkiksi poliisisarjoista tutussa Yhdysvalloissa, jossa syyttäjät valitaan vaaleilla. Suosiontavoittelun muodostuessa pääasiaksi syyttäjien kannustimet vääristyvät.
Mikäli kotimainen syyttäjä ei nosta syytettä, niin oikeutta tulisi hakea itse toissijaisen asianomistajan syyteoikeuden kautta. Tässä kohtaa tavallisilla ihmisillä nousee oikeusvarmuuden ja sitä kautta oikeusprosessin kalleuden aiheuttama seinä vastaan. Esimerkiksi Rikosuhripäivystys neuvoo kääntymään asianajajan puoleen, mutta asianajajillakin on valitettavasti kannustin myydä palveluitaan viemällä mahdollisimman paljon tapauksia oikeuteen. Kostonhimoinen kylähullu on valitettavasti oikeudenkäyntijuristin paras asiakas.
Varakasta vastapuolta vastaan kynnys hakea oikeutta on korkea. Tavallinen ihminen tietää vastapuolen voivan käyttää (pahimmillaan jopa kiusallaan) paljon rahaa ostaakseen parhaat juristit. Taviksen tappiossa parhaiden juristien suuret kulut saattavat kaatua tavallista juristia käyttäneelle tavikselle.
Niku Hinkka
juristi, työmarkkina-asiantuntija