Taiteen merkitys kasvaa kriisiaikoina

Mitä suurempi kriisi yhteiskuntaa kohtaa, sitä suuremmaksi muuttuu taiteen ja ylipäätään kulttuurin merkitys. Tällä en tarkoita kulttuurin taloudellista arvoa, vaan sen sisällöllistä merkitystä. Kun viime sotien aikana koko kansamme oli sidottu tavalla tai toisella runsaasti ihmishenkiä vaatineeseen kriisiin, ymmärsi armeijan johto myös kulttuurilla olevan merkitystä inhimillisessä selviytymiskamppailussa. Erityisesti esittävät taiteet nousivat arvoon arvaamattomaan.

Sota-ajan viihdytysjoukoissa moni muusikko ja näyttelijä pääsi tekemään työtä, jolla on merkitystä. Sen sijaan, että esiintymistaitoiset miehet olisi laitettu etulinjassa taistelemaan henkensä uhalla, heidän sallittiin harjoittaa ammattiaan armeijan leivissä. Viihdytysjoukolla oli suuri merkitys sodan järkyttämien väsyneiden miesten ja heidän omaistensa sielunravintona niin etulinjan korsuissa kuin kotirintaman konserttisaleissa. Viihdytysjoukkojen esittämä taide ei ollut pelkkää sotauhoista marssimusiikkia, vaan mukana oli myös huumoria, kaihoa ja romantiikkaa, jolla oli suuri merkitys yhteenkuuluvuudentunteen ja toivon tuojana. Sota-aikana matala- ja korkeakulttuuri löivät hetken kättä yhteisen agendan puolesta. Reino Helismaan, Tapio Rautavaaran ja Olavi Virran kaltaiset rillumarei-miehet esiintyivät asemiesilloissa sulassa sovussa maamme eturivin oopperalaulajien ja ammattinäyttelijöiden kanssa. Viihdytysjoukkojen esittämä taide edusti koko sen aikaista yhteiskuntaa.

Kun koronakriisin runtelemassa nykytodellisuudessa moni esiintyvä taiteilija on puilla paljailla, ei ongelman tämän ratkaisu ole vaatia heitä menemään ”oikeisiin töihin”, kuten erään nimeltä mainitsemattoman suurta kansansuosiota nauttivan populistipuolueen edustajat ovat vaatineet. Taidetta ei voi myöskään heittää pelkästään markkinoiden armoille, sillä pelkkä Vain elämää -ohjelman tai SuomiLoven kaltaisten jo valmiiksi suosittujen tähtikavalkadien tarjoaminen yleisölle on liian kapeakatseista kulttuuripolitiikkaa. Tässä yhteydessä on yhteiskunnan – siis kuntien ja valtion – rooli korostuu entisestään. On turvattava, että taidekenttä pysyy monimuotoisena ja myös sieltä kuuluvia heikkoja signaaleja on tuettava. Ilman ruohonjuuritason tukemista ei synny huippujakaan.

On käsittämätöntä kuulla, että kunnilta on jäänyt käyttämättä monta sataa miljoonaa kulttuuriin käytettäviä varoja, koska korona on sulkenut teatterit ja esiintymislavat. Samaan aikaan taiteilijat kärvistelevät työttöminä kotona. Nyt tarvittaisiin viipymättä niitä paljon puhuttuja innovaatiota. Viime kesänä nähtiin artisteja esiintymässä hoitolaitosten ja vanhainkotien pihoilla. Tämä oli hyvä alku. Samantyyppisiä ”turvavälikonsertteja” voisi toteuttaa julkisella tuella vaikkapa sairaaloissa, kouluissa ja vankiloissa. Kaiken ei tarvitse olla massiivista ja spektaakkelimaista. Olisi tietysti hienoa nähdä sinfoniaorkesterin yllätyskonsertti psykiatrisen sairaalan pihalla, mutta yhtä suuri merkitys on lastensairaalassa esiintyvällä trubaduurilla taikka vanhusten hoivakodin pihalla runoja lausuvalla näyttelijällä.

Kriisi on myös mahdollisuus. Nyt olisi hyvä pyrkiä luomaan uusia käytäntöjä, joista on olisi hyötyä taiteen kentällä koronan jälkeenkin. En halua pelkästään kritisoida isoja kaupallisia tapahtumia kuten suuria festivaaleja. Niillä on paljon merkitystä monille kunnille ja niiden asukkaille. Saattaapa kesäfestivaali tuoda paikkakunnalle niitä paljon kaivattuja kesävieraitakin lihavine lompakkoineen. Tämä yksin ei kuitenkaan riitä. Julkista rahaa tulisi ohjata myös tukemaan pienempiä kulttuuritapahtumia ja pitämään kulttuurin monimuotoisuutta yllä läpi vuoden. Julkisella tuella tulisi mahdollistaa kulttuurin runsas sato ja nähdä myös rikkaruohojen merkitys. Tuen ei ole kuitenkaan tarkoitus syleillä kuoliaaksi soraääniä ja muuttaa kuntien kulttuuritarjontaa niiden johdolle, sponsoreille ja yhteistyökumppaneille myötäsukaiseksi naminami-hymistelyksi. Ruokkivaa kättä pureva taiteilija on aina terveen yhteiskunnan merkki. Perusteltu kriittisyys on myös osoitus demokratiasta, yhteiskunnan moniäänisyydestä ja taiteen elinvoimasta.

Tulevissa kuntavaaleissa voisi nostaa esiin näitäkin teemoja ja vaatia ehdokkailta konkreettisia toimenpiteitä kulttuurin ylläpitämiseksi. Uusia ja ennakkoluulottomia ideoita tarvittaisiin. Kulttuuria voisi tuoda paikkoihin, missä sitä ei yleensä ole totuttu näkemään. Olen korostanut esittävän taiteen merkitystä, mutta aivan yhtä tärkeää on tietysti muukin taide. Esimerkiksi kirjallisuuden ja kuvataiteen saralla on paljon käyttämätöntä potentiaalia. Lähiötalojen ankeisiin betoniseiniin toteutetut muraalit taikka suurteen taidemuseoiden tarjoamien ilmaiset verkkonäyttelyt ovat askeleita oikeaan suuntaan. Tämän tyyppisiin hankkeisiin soisin mielelläni käytettävän veroilla kerättäviä yhteisiä varojamme.

Ihanneyhteiskunnassani julkisin varoin tuettu kulttuuri vahvistaisi myös tasa-arvoa ja toisi esiin maahanmuuttajien Suomeen tuomia uusia vaikutteita. Olisi rikastuttavaa luoda kulttuurisia kohtaamisia, jossa erilaiset virtaukset ja vaikutteet pääsivät vapaasti versomaan ja tuottamaan jotain uutta ja ennen kokematonta. Tällaisen asenteen soisi olevan myös pysyvä pohjavirta myös koulujen taidekasvatuksessa.

Timo Kalevi Forss
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja muusikko.