27.04.2016
Yleinen

Mies, jolla oli liian lyhyet housut

Pekka Purran novelli Mies, jolla oli liian lyhyet housut.

Minulla ei alun perin ollut mitään käsitystä kuka hän oli, mitä hän teki, eikä käsitystä, missä hän asui. Tai oliko hänellä perhettä. Minulle hän oli aluksi, useita vuosia, vain ollut herra, jolla oli liian lyhyet housut. Herran housut olivat poikkeuksetta noin 10 cm liian lyhyet, eikä minulla ollut pienintäkään käsitystä, miksi hän sellaisia käytti.

Minusta hän ei olettamukseni mukaan tietänyt mitään. Hän ei koskaan kiinnittänyt minuun huomiota, koska en ollut antanut siihen mitään aihetta. Mitäpä jostakin keski-ikäisestä naisesta, harmaavarpusesta. Hän oli hoikka ja keskimittaa pitempi. Hänellä oli ominainen tapa kävellessään heiluttaa käsiään siten, että kädet ranteesta alaspäin heilahtelivat löysinä, kuin kämmenistä ja sormista olisivat luut ja jänteet täysin puuttuneet. Hänen askelluksena tapahtui tikkusuorin polvin jalkaterät suuntautuneena ulospäin. Liian lyhyiden housujen lahkeet heilahtelivat ohuiden lihaksettomien säärten ympärillä. Tämä saattaa kuulostaa huvittavalta, mutta ei siltä näyttänyt.

Muutoin herra, jolla oli liian lyhyet housut, oli kävelylenkeillään aina pukeutunut samalla tavalla: mustaan baskeriin, joka levittäytyi keskellä pientä päätä ilman aikomustakaan samankaltaisten päähineiden ominaisuutta kallistua jommallekummalle puolelle. Hänellä oli kerrasta toiseen vaalea, lyhyenmallinen tuulitakki, ja liian lyhyiden housujen kuosi oli suora ja sävyltään harmaa.

 

Minulla oli tapana käydä lauantaina aamupäivisin hankkimassa viikonlopun ruokatarvikkeet kulmakunnan City Marketista. Herran, jolla oli liian lyhyet housut näki usein liha- ja kalatiskin ääressä ja hänellä oli useimmiten varsin vakio ostoslista.

”Onko tuo lohi varmasti tuoretta, viime kerralla se haisi vanhalle, kun avasin paketin.”

”Tänä aamuna toimitettu. Varmasti tuoretta.” Kalatiskin myyjän olemus vaikutti lauantaiaamuisin vähemmän tuoreelta. Tuoksusta päätellen.

”Entäpäs kalastettu?”

”Me saadaan kala tukusta, joten en ihan tarkkaan osaa sanoa, mutta meidän kalamestari on koulutettu ja varmistaa aina myytävän kalan tuoreuden.”

”Tämä näyttää vanhalta, jätän sen tällä kertaa. Niin kuin viimeksikin, muuten.” Herra piti tauon, ja suuntasi kalamyyjään pistävän katseen. ”Teidän olisi syytä kiinnittää asiaan huomiota!”

Sitten lyhythousuisella herralla oli tapana siirtyä lihatiskille.

”Ottaisin sisäfilettä, kaksi palaa, 650 grammaa. ”

”Tuliko vielä muuta?” myyjä kumarsi ojentaessaan pakettia. ”Tähän tuli vähän ylimääräistä, kun on valmiit leikkeet.”

”Niinpä tietysti.” Herra nakkeli niskojaan.” Ei muuta tästä.”

Olin seurannut miestä kaupan kassalle, korissani oli pullapitko, tölkki rasvatonta maitoa sekä vain muutama muu ostos. Mutta siten, että olin sopivasti ennen kyseistä herraa lyhyimmässä kassajonossa.

Herralla oli pariinkin kertaan sanottavaa takanani jonossa:

”Anteeksi, minulla on vain muutamia ostoksia ja olen erityisen kiireinen. Voisitteko ystävällisesti…”

Herralla oli kiireensä ohella huomattavan täysi ostoskärry. Huolimatta siitä, että minä olin nainen, eikä minulla tarkoituksellisesti ollut kuin muutama ostos. Ensimmäisellä kerralla annoin tietä pelkästä ällistyksestä, koska pidin tuota käytöstä häpeämättömänä. Toisaalta tunsin kiinnostuvani hänestä yhä enemmän. Tunsin oloni kiihtyneeksi ja minun oli käytävä wc:ssä, kun tulin kotiin. Miehen olemus tuntui seuraavan minua, vaikka yritin karkottaa aluksi karkottaa hänet mielestäni. Tosin vain aluksi…

 

Kaikesta päätellen lyhythousuinen herra oli poikamies. Ei niinkään hänen ostoslistastaan, vaan nimenomaan liian lyhyistä housuista. Yksikään aviovaimo ei olisi katsellut moista. En ollut milloinkaan nähnyt häntä kenenkään naishenkilön seurassa. Oliko hän homo? En tosin ollut tavannut häntä kenenkään miehenkään erityisessä seurassa.

Herra, jolla oli liian lyhyet housut, ei ollut mitenkään seksikäs, päinvastoin. Edes kaltaiseeni naimattomaan naiseen hän ei ulkoiselta olemukseltaan vedonnut. Ei atleettisuudella, karismaattisuudella tai edes oletetulla varakkuudella. Hänellä oli pieni suippo pää, joka eteni viivasuoraan vartalon jatkeena hänen kävellessään. Mutta kun rupesin seurailemaan häntä, hänen laihat karvattomat, liian lyhyiden sukkien peittämät nilkkansa, koko hänen olemuksensa, alkoivat kiihottaa minua. Siinä määrin, että minun oli noissa tilanteissa alettava käyttää sidettä.

Aloin seurata, mihin lyhythousuinen herra oli menossa ja missä hän asui. Mutta jouduin toteamaan, että hänen kotitalonsa ovessa ei ollut nimeä, ei myöskään postilaatikossa. Vain katuosoite. Kysyin siitä postinkantajalta, mutta tämä sanoi, ettei heillä ollut aavistustakaan muusta kuin katuosoitteesta.

Jäin vahtimaan rakennusta, mutta kukaan ei koskaan näyttänyt kulkevan kadunpuoleisista ulko-ovista. Talvisin pääoven sisäänkäynti oli paksun lumen peitossa. Ikkunaverhot olivat tiiviisti kiinni. Autotallin ovi aukeni kauko-ohjaimella sekä ulkoa että sisältä. Sisältä talosta pääsi ilmeisesti suoraan talliin. Jokin demoni näytti talvisin puhdistavan autotallin edustan lumesta.

Herralla oli jokin panssarivaunun kokoinen kaupunkimaasturi, jota ei kukaan vastaan tuleva mahtunut ohittamaan kapeilla kaduillamme. Jouduin peruuttamaan pienen Nissan Micraani tieltä pois, kun herra, epäilemättä lyhyissä housuissaan tuon esineen sisällä, jyristeli vastaani ollessani tulossa tarkkailemaan hänen edesottamuksiaan.  Ajoneuvo oli rekisteröity jonkun tuntemattoman firman nimiin, haltijaa ei rekisteriin ollut merkitty.

 

Annoin hänelle tutkimuksissani lopulta nimen ”Herra Å”, koska nimike ”Herra, jolla oli liian lyhyet housut” tuotti muistiinpanoissani turhanpäiväistä kirjoitustyötä.  Myös siksi, että tämä, sivustakin päin katsottuna kaljapullon hartiat omaava mies kävellessään muistutti nimeämääni kirjainta pienen pään liikkuessa viivasuoraan ylinnä.

Å oli alkanut näyttäytyä unissani, ensin harvoin, mutta aikaa myöten yhä uudelleen. Tutkin sisintäni jonkin hetken ja kauhistuin, mutta päätin antautua. Ryhdyin entistä tarkemmin merkitsemään muistiin hänen tekemisiään. Seurasin kiinnostuksella Å:n käyttäytymisen kehittymistä ja pyrin sillä perustella päättelemään, mitkä olisivat hänen seuraavat siirtonsa milläkin ilmeisen pahanteon saralla.

Heittäydyin juttusille tutkimuskohteeni naapurien kanssa, mutta kukaan ei tuntunut tietävän Herra Å:sta mitään.  Kukaan ei ollut kiinnittänyt kohteeseeni huomiota: kenestä te puhutte?  Etteikö muka talossa ollut asunut ketään vuosiin! Peräsin omaa ymmärrystäni: voiko ihminen olla olemassa ilman, että kenelläkään kuin minulla olisi ollut tietoa hänestä. Vai olivatko naapurit salaperäisessä kompuksessa Å:n kanssa. Vai oliko Herra Å ufo? Olio joltakin toiselta planeetalta?  Olematon, näkymätön, varjo vain?  Minun oman itseni varjo?

En tinkinyt tavoitteestani: olin päättänyt ottaa selvää Herra Å:n identiteetistä ja hänen epäilemättä tekemistään rikoksista, mitä kauheimpia konnantöitä tällä pervertikolla olikaan tilillään. Saatananpalvontaa tai pedofiliaa? Pakanallisia menoja? Olin nähnyt tutkimuskohteen kerran ennen uutta vuotta ostavan Tarjoustalosta suitsukkeita.  Ainakin niin päättelin. Mihin tarkoitukseen?

 

Aloin tarkkailla Herra Å:n käyttäytymistä liikenteessä. Olin seurannut häntä, kun hän lähti Espoon-asunnoltaan Länsiväylää pitkin kohti Helsinkiä. Hän ajoi säännöllisesti kovaa ylinopeutta ja pujotteli härskisti aamuruuhkassa kaistojen välillä. Vain ihme usein pelasti hänet ja minutkin törmäyksiltä, koska jouduin pakostakin Nissan Micrallani seuraamaan häntä tuossa amok-juoksussa. Lopulta aina onnistuin ohittamaan tuon kaahaajan ja ajoin välin edessä ajavaan lähes umpeen, kun lähestyimme Ruoholahtea. Halusin nähdä, miten hän reagoisi joutuessaan välttämättä vaihtamaan kaistaa vasemmalle, jotta olisi päässyt kääntymään määränpäähänsä Kamppiin.  Å:lla oli tapana vasta viime tingassa, jos silloinkaan sytyttää vilkku, ennen kuin kiilasi panssarivaununsa lähes mahdottomaan rakoon. Soitin joka kerta torvea, ja joka kerta Å näytti minulle keskisormea.

Herra Å:n seuraaminen liikenteessä tuotti minulle erityistä mielihyvää ja olin täydessä kiihkossa lopulta päästyämme Porkkalankadun liikennevaloihin. Olin noissa tilanteissa naamioitunut mieheksi, piilottanut pitkät hiukseni, käyttänyt tummia laseja ja toistuvasti vaihtanut autooni numerolaatat joistain hylätyistä romuista. Vain miehet saattoivat soittaa torvea kiilaajille.

 

Herra Å:sta oli vuosi vuodelta muodostunut kiinnostavampi tutkimuskohde. Toisaalta henkisesti äärimmäisen painostava. Selville saamani aineisto kiihdytti minua ja haluani entisestään.  Aloin olla varma, että Å:lla oli tilillään ainakin verokikkailua, veronkiertoa ja epäilemättä laajempiakin talousrikoksia. Varmaa näyttöä ei vielä ollut, mutta perustin epäilyni aihesyihin.

Kirjasin ylös kaiken mielenkiintoisen salaiselle Facebookin aikajanalleni. Seurasin johdonmukaisesti useamman johtolankani kehitystä, materiaalia oli kertynyt jo vuosien ajan. Antoisa, tuskallinen, mutta nautinnollinen ajanjakso tutkimusta, jonka päämäärä kiihotti minua entistä enemmän.

Olin naamioitunut ja vaihtelin valeasua, kun tein syvällisempiä havaintoja Herra Å:n toiminnasta lähiympäristössämme. Olin päättänyt seurata häntä varjon lailla. Lähitarkkailua varten olin naamioitunut puliukoksi, mutta luovuin tästä roolista siksi, että tarkkailuasemani oli paikoilleen sidottu, ja Herra Å oli varsin nopsajalkainen. Sekä syystä, että eräät tuttavani tunnistivat minut tuossa asussa ja valittelivat kohtaloani: ”Eikö kaupungin sosiaalitoimi nyt mitenkään olisi voinut…”

Tai postinkantajaksi. Saatoin liikkua keltainen kypärä päässä mopolla, joka oli varustettu postikorilla, mutta tuon valepuvun uskottavuus kärsi etenkin viikonloppuisin, jolloin postia ei laatikoihin jaettu, ja jolloin Å yleensäkin oli liikkeellä.  Lopulta päädyin hölkkääjäksi syvälle vedetty pipo silmillä, mutta toimintamahdollisuuksiani heikensi ylipaino, joka esti minua liikkumasta juosten samaa vauhtia kuin Herra Å itse kävellen. Lähes aina Å onnistui eksyttämään minut jäljiltään. Päättelin siten hänen olevan vielä olettamaanikin kavalampi lurjus. Kuitenkin entistä mielenkiintoisempi, ja jouduin vaihtamaan sidettä yhä useammin miettiessäni hänen seuraavaa siirtoaan.

 

Viimein arvelin olevani valmis lopulliseen iskuun. Paljastamaan kaiken Herra Å:sta, eli miehestä, jolla oli liian lyhyet housut! Nyt kaikki oli vain vailla puuttuvaa rengasta: oliko kysymys myös kansainvälisestä vakoilusta? Mutta kenen laskuun? Olin jokseenkin varma hänen työskentelevän Pohjois-Irlannin vapautusarmeijan IRA:n hyväksi, koska hän epäilemättä hämäyksen vuoksi käytti baskien kansallispäähinettä baskeria, jolloin olisi voitu uskoa hänen työskentelevän baskien separatistiliikkeen ETA:n laskuun.

Entä teollisuusvakoilusta? Otin asioista perillä olevien lähteideni kautta selvää Suomen Teknologian ja Innovaatioiden Kehittämiskeskuksesta meneillään olevista teollisuusyritysten luottamuksellisista hankkeista. Vertailin Herra Å:n kulkureittejä näiden yritysten sijaintiin. Olin varma hänen syyllisyydestään varastaa suunnitteilla olevien Lumia -puhelinten teknisiä tietoja, kaikki merkit viittasivat siihen. Mutta agentti oli kavala, kertaakaan hänen tiensä ei sivunnut Nokian toimitiloja.

Olin seurannut häntä useisiin paikkoihin ja tilanteisiin, joissa olin arvellut hänen paljastavan itsensä, mutta hän oli taitava. En milloinkaan tavannut häntä jättämässä salaisia kirjeitä paikkakunnan koiranulosteille varattuihin pönttöihin tai onttoihin puihin, tai unohtavan salkkuaan puistonpenkin alle kävelyretkiensä yhteydessä, sillä hänellä ei koskaan ollut salkkua mukanaan. En milloinkaan ollut kohdannut sellaista lahjakkuutta, hetkellistä näppäryyttä ja houdinimaista kiemurtelua viestinviennin salaamisessa, sillä kertaakaan en saanut häntä kiinni itse teossa.

 

Lopulta turhauduin. Olin työskennellyt vuosikausia, mutta lopullista ratkaisua ei tuntunut löytyvän. Olin päätynyt umpikujaan juuri, kun punaisen langan pää oli käsissäni huolimatta uurastuksestani. Herra Å oli jatkanut loputtomia kävelylenkkejään lähistöllä minuun vilkaisemattakaan, kuin ärsyttääkseen.  Tuohon aikaan Å oli toistuvasti alkanut nousta uuniini yhä uhkaavampana. Lopulta valtavana mustana falloshahmona, joka pimeässä hitaasti lähestyi, laskeutui ylleni ja raiskasi minut kerta toisensa jälkeen. Heräsin hiestä märkänä kauhusta ja kiihkosta väristen.

Viimein ratkaisu valkeni: olin kaukoputkellani poikkeuksellisesti hajalleen unohdettujen ikkunaverhojen lomitse nähnyt Herra Å:n puuhailevan jotain tietokoneensa ääressä. Oliko lopullinen raportti Å:n rikollisesta toiminnasta viimein valmistumassa? Å tulosti tietokoneestaan määrättömän määrän paperia ja sulloi sen johonkin salkkuun. Tässäkö oli ratkaisu?

Valmistauduin toimintaan. Oletin tutkimuskohteen yrittävän paeta maasta korvaamaton aineisto mukanaan. Mutta miten? Kiihkossani jouduin vaihtamaan sidettä kahdesti tuon saman aamupäivän aikana, kun olin lopulta päässyt selville Herra Å:n suunnitelmasta. Mutta kuinka iskisin? Päädyin väkivaltaiseen ratkaisuun, jotta vaarallista materiaalia ei pääsisi vuotamaan maan rajojen ulkopuolelle.

Olin useasti seurannut Herra Å:ta Espoosta lähijunalla Helsingin päärautatieasemalle, ja tuona alkutalven räntäisenä iltapäivänä hän oli päättänyt tavoilleen poikkeuksellisesti Helsingin katuvilinän sijasta suunnata asemalaiturilla suoraan Turun satamapikajunaan. Miksi? Vain yksi selitys oli mahdollinen: pako!

Se oli estettävä.  Minun oli käytävä Elielin vessassa vaihtamassa vaippa ja pikkuhousut.

Olin naamioitunut maahanmuuttajaksi, olin värjännyt hiukseni pikimustiksi ja tummentanut kasvoni. Löysän risan maihinnousutakin huppu riippui nuokkuvan pääni ylitse varjostaen kasvojani. Etsiydyin junassa istumaan vinottain vastapäätä Å:ta ja vajosin ikkunanurkkaan huppu silmilläni. Olin latautunut ja valmiina toimimaan hetkenä minä hyvänsä.

Jonkin matkaa Kirkkonummen jälkeen herra, jolla oli liian lyhyet housut kääntyi minuun päin.

”Hyvää päivää rouva Varjo, eikö niin?” Herra Å katsoi minuun kohteliaasti, mutta nostamatta mustaa baskeriaan.

Mölähdin, jotain, mutta kuivunut kieleni oli takertunut kitalakeen. Silmäsin häneen jäätävästi kulmieni alta, käänsin puolestani katseeni vaunun kattoon ja nojauduin istuinloosin nurkkaan kuin kuuro. Mutta pidin käsilaukkuani vieressäni välittömästi saatavilla.

”Niin todellakin, tunnistin teidät oikeastaan heti, kuten aina ennenkin. Emme olekaan esittäytyneet, vaikka olemme olleet lähes naapureita ties kuinka kauan.”

Mumisin jotain huppuni alta ja hamuilin käsilaukkuni vetoketjua. Valtava musta falloksen muotoinen varjo nousi mieleni syvyyksistä valmiina raiskaamaan minut yhä uudelleen. Å jatkoi:

”Anteeksi jos selitän: olen tiedemies. Tarkemmin sanottuna psykiatri.  Olen vuosia valmistellut väitöskirjaa henkilöidenttisen joukon reaktioista ja niiden seurauksista ympäröivän populaation yksilöiden poikkeukselliseen käyttäytymiseen, kuten vaikkapa liian lyhyiden housujen käyttämiseen.”

Herra, jolla oli liian lyhyet housut! Repäisin hupun naamaltani:

”Te valehtelette! Te olette minun tutkimuskohteeni, enkä minä teidän!”

”Rauhoittukaa rouva Varjo! Olette tuottanut minulle poikkeuksellisen paljon aineistoa. Olen syvästi kiitollinen. Olette tervetullut väitöstilaisuuteeni huomenna Turun Yliopistolle. Teitä käsittelen tietenkin in cognito,” Å nousi ja kumarsi.

En olettanut uskovani sanaakaan Herra Å:n puheista.

”Pedofiili, saatananpalvoja te olette! ” huusin. Kanssamatkustajat katsoivat minuun, jotkut säikähtäneinä, toiset uteliaina.

Repäisin käsilaukkuni auki ja vedin pistoolin. Se oli saksalainen Walther PPK, kaliiberi 7,65 mm, samanlainen, jolla Hitler, ensin syanidia nautittuaan oli ampunut itsenä bunkkerissaan huhtikuun lopussa 1945.

Herra, jolla oli liian lyhyet housut huokaisi, mutta tällä kertaa ilmeisen hermostuneena.

”Älkäähän nyt, tutkimukseni tulokset ovat kaikki luottamuksellisia. Psykiatrina kehottaisin, että ette ryhtyisi äärimmäisiin toimenpiteisiin!”

”Te olette yhteiskunnan pohjasakkaa, teistä ei voi tulla tohtoria.  Veronkiertäjä, liikennehäirikkö, lapsenraiskaaja, homoseksuaali, vakoilija ja mitä vielä. Teitä meidän yhteiskuntamme ei tarvitse!”

”Rouva Varjo, pyytäisin teitä ystävällisesti rauhoittumaan, teidän oma tutkimuksenne nimittäin…”

”Yritättekö karata Ruotsiin? Te saatana, tämähän on pikajuna Turun satamaan!” heiluttelin pistoolia.

Vaunuosasto oli nopeasti tyhjentynyt kanssamatkustajista, kun olin kaivanut aseen esiin. Joitain uteliaita silmäpareja oli jäänyt kurkistelemaan istuimien väleistä.

”Olette lähdössä karkuteille, olen seurannut teitä. Mutta ette onnistu, saatte rangaistuksenne täällä!” Huusin ja ojensin pistoolin kohti Herra Å:n kasvoja.  Sivusilmin näin, kuinka vaunun penkkien väleissä tirkistelleet lakosivat kauhuissaan lattialle.  Joku yritti tavoitella hätäjarrua. Huusin:

”Älkää koskeko siihen tai muuten…”

Käänsin katseeni takaisin Å:n kivettyneisiin kasvoihin. Irvistin kohtalon suomilla valtuuksilla ja vedin liipaisimesta.

Kuului vain naksahdus.

Herra Å yskähti.

”No niin, lisensiaatti Varjo, eiköhän tämä jo riitä!”

”Mistä te tiesitte minun nimeni?” Hätkähdin, mutta rauhoituin saman tien.  ”Niin, kyllä minä olen lääketieteen lisensiaatti Siiri Varjo, psykiatri Kuopion yliopistosta, ja…”

”Minä tiedän tuon kaiken!”

”Älkää keskeyttäkö!” Tunsin ärtymystä aina, kun joku keskeytti. ”Niin, kyllä teen väitöskirjaa siitä, miten ihmiset käyttäytyvät, kun heitä uhataan ja lopulta äärimmäisessä pelossa. Olette antanut minulle kosolti aineistoa, en voi väittää vastaan.”

”Minä tiesin tuon kaiken!” Herra Å yritti vaientaa minut nostamalla löysäranteista kättään.”

”Älkää korottako ääntänne. Kyllä minä tiesin, että te tiesitte!”

”Ja minä tiesin, että te tiesitte, että minä tiesin. Nimeni on muuten Åström, saanen esittäytyä.”

”Minä tiesin sen ja tiesin senkin, että te tiesitte että minä tiesin.”

”Siis kumpi meistä nyt tiesi mitä. Tai ei tiennyt, mitä tiesi, mitä ei tiennyt?

”Ei kumpikaan, mutta minä tiesin, että te ette tiennyt, että…” Huokasin.

Tuijotimme toisiamme hetken aikaa. Huokasin uudelleen:

”Eiköhän anneta olla.” Tungin pistoolin jonnekin käsilaukkuni syvyyksiin.

”Emmeköhän lähtisi ravintolavaunuun. Minä tarjoan”, sanoi herra, jolla oli liian lyhyet housut.  ”Onko teillä muuten illaksi mitään erityistä tekemistä?  Tiedän Turussa muutamia aivan viehättäviä ravintoloita.”

Pekka Purra

Lue myös

20.09.2019
Yhteiskunta ja osallisuus

Google, SAK ja TSL yhteistyöhön

15.12.2018
Yhteiskunta ja osallisuus

Ilkka Kantolan joulusaarna

28.05.2018
Yleinen

TIETOSUOJASELOSTE