Kunnat mukaan kulttuurin elvytystalkoisiin!

Tilanne kulttuurin kentällä on ollut kaoottinen viime kuukausina. Koronan ja puoliväliriihen seurauksista on keskusteltu runsaasti. Monet pitkän aikavälin ilmiöt jäävät myrskyn varjoon. Yksi tällainen on visuaalisten alojen taiteilijoiden asema ja toimivien työskentelytilojen puute.

Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskuksen Cuporen tutkimus edelliseltä normaalilta vuodelta, 2019, kertoo, että musiikki ja esittävät taiteet keräävät noin kaksi kolmasosaa valtion kulttuurituesta. Rahalla pyöritetään pääasiassa Suomen laajaa teatteri- ja orkesteriverkostoa.

Suomessa on pitkät perinteet laitosten tukemiseen niin valtion kuin kuntien tasolla. Samaan aikaan pitäisi kuitenkin nähdä muunkin taiteen henkinen merkitys kaupungeille.

Vaikka visuaalisia taiteita tuetaan Taiteen edistämiskeskuksesta kohtalaisen hyvin, yksittäiset taiteilija-apurahat ovat hyvin pieniä verrattuna taidelaitosten saamaan tukeen. Esittäviin taiteisiin, musiikkiin ja elokuvaan verrattuna kuvataide on pahasti alakynnessä. Yksin työskentelevien kuvataiteilijoiden ympärille ei rakennu fiktioelokuvien kaltaisia työllistäviä koneistoja.

Vuonna 2019 kuvataidetta kävi kuitenkin katsomassa 4.8 miljoonaa ihmistä eli marginaalisesta toiminnasta ei voi puhua. Viimeksi toissa viikolla tein erillisen matkan Turkuun näyttelyn vuoksi, ja Mäntän kuvataideviikot ovat pian…

Visuaaliset taiteet ovat jääneet pahasti alakynteen myös, jos tarkastellaan valtion taiteilija-apurahoja suhteessa hakijamääriin. Cupore on laskenut, että valtion tuki taiteenaloittain oli vuonna 2017 yhtä alan taiteilijaa kohden seuraavanlainen: audiovisuaaliset taiteet 21 140€, esittävät taiteet 9 808€, musiikki 4 980€, visuaaliset taiteet 2 029€.

Nyt kun Veikkauksen tulot ovat romahtaneet eikä hallitus kompensoinut katoa täysimääräisesti, kuntien merkitys kasvaa entisestään. Niiden määrärahoissa kulttuurimenot ovat pieniä, mutta vähälläkin saa paljon aikaan.

Helsingin kaupunki lakkasi joitain vuosia sitten myöntämästä taiteilija-apurahoja. Ne kannattaisi palauttaa, ja pienemmissäkin kaupungeissa kannattaisi miettiä asiaa. Osan apurahoista voisi myöntää puhtaasti taiteelliseen työskentelyyn, osalla ehkä pikemminkin tukea palveluiden tuottamista. Kaupungit voisivat myös tarjota kuvataiteilijoiden (toki muidenkin, esimerkiksi järjestöjen) työskentelyyn sopivia tiloja aiempaa laajemmin ja tukea vuokrissa.

Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry julkaisi toukokuussa selvityksen, jossa pohdittiin, mitä kunta-ala voisi tehdä kulttuurin nostamiseksi koronan jälkeen. Tämä on kaksimerkityksinen lause: kulttuurin alan nousu voimistaisi kuntien taloutta ja vetovoimaa monin tavoin, mutta kulttuurin nousu syntyy myös sitä kautta, että ihmiset tulevat taas toistensa luo.

Tutkija Leevi Saaren mukaan elvytystä kannattaisi jatkaa usean vuoden ajan. Julkisten tilojen vuokrahelpotusten lisäksi hän mainitsee muun muassa väliaikaisen vapautuksen kiinteistöverosta ja kunnallistekniikan resurssien kuten tapahtumasähkön tarjoamisen taiteen käyttöön.

Budjetin leikkaamisen sijaan voikin kiihdyttää kulutusta. Positiivinen esimerkkini tulee Helsingistä, jossa kaupunki jakoi juuri työntekijöilleen kulttuuriseteleitä. Yksityinen ja julkinen sektori eivät ole kilpailijoita vaan yhteistyökumppaneita. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella Pyhtäällä entinen kunnanvirasto on remontoitu kulttuuritaloksi. Voittoa tavoittelematon Pyhtään Kulttuuritalo Oy tarjoaa tiloja luovan alan toimijoille toiminnan kulut kattavin hinnoin niin pitkä- kuin lyhytaikaisiin käyttötarkoituksiin. Rakennus on tarkoitettu taiteilijoille, ammatinharjoittajille, yhdistyksille ja pienille yrityksille. Siellä ylläpidetään työhuoneita sekä residenssitiloja, ja tapahtumiakin on luvassa.

Heti kun ehdin, lähden Pyhtäälle, enkä toivottavasti vain käymään vaan hetken olemaankin. Koronan jälkeisessä maailmassa en pysty kuvittelemaan mitään parempaa. Tiedän etten ole tässäkään asiassa ainutlaatuinen.

Ville Hänninen
Kirjoittaja on kirjailija ja kulttuuritoimittaja.