Kuka määrittelee mahdottoman?

Antti Koskela kirjoittaa, miten päättäjät voivat rajata todellisuutta haluamallaan tavalla valitsemalla omalle asialleen myötämieliset asiantuntijat tai puolueettomalta vaikuttavat neuvonantajakoneet.  

Kansalaiset tuntevat poliittisia päättäjiä ja poliittisin virkanimityksin valittuja korkeita virkamiehiä kohtaan usein antipatiaa. Siksi heidän oletetaan syövän lupauksensa ja heidän ehdotuksiaan vastaan usein protestoidaan. Ehkä tämän vuoksi poliitikot ja muut päättäjät ovat alkaneet perustella näkemyksiänsä sillä, että niiden toteuttaminen on pakollista ja välttämätöntä. Vastapuolen argumenttien mukainen toiminta taas olisi mahdotonta.

Kansalaiset hyväksyvät kipeät päätökset helpommin, kun ne on ikään kuin ulkopuolelta säädelty tai taivaasta kivitauluna pudonneet. Johtaja vain profeetallisesti esittelee ne alamaisilleen.

EK:n puheenjohtaja Veli-Matti Mattila aiheutti viime viikolla myrskyn esitettyään, että suomalaisten palkat ovat 10–15 prosenttia liian korkeat. Minkäänlaista tieteellistä näyttöä tällaisesta ei ole, mutta Mattila esitti tietonsa kuin se olisi totuus. Jos Mattila olisikin sanonut: ”Minun henkilökohtainen poliittinen mielipiteeni on, että työntekijöiden palkkoja tulee alentaa 10–15 prosenttia”, vastaanotto olisi kaiketi ollut vielä kylmempi kuin mitä se nyt oli.

Samankaltaista retoriikkaa on käytetty hallituksessakin. Pääministeri Juha Sipilä ilmoitti heti kautensa alkuvaiheessa, että veroja on mahdotonta korottaa enää yhtään. Veroasteen nostaminen ei ole mahdollista.  Siten kaikki julkisen talouden tasapainotus tehdään menojen leikkauksilla. Budjetti koostuu tulo- ja menopuolesta, mutta toinen puoli napsaistiin ovelasti pois työkalupakista.

Milloin jokin asia on ylipäätään pakollista tai välttämätöntä? Tai mahdotonta? Ja kuka sen määrittelee?

Kun Sipilältä kysyttiin, mikseivät suurituloiset osallistu talouden tasapainottamistalkoisiin mitenkään, Sipilä vastasi, etteivät suurituloiset saa mitään etuuksia. Siten heiltä ei voi leikata mitään. Kaikki tasapainotus on siis pakko tehdä leikkaamalla etuuksia, joita köyhät ja pienituloiset saavat. Mitään tieteellistä näyttöä tällaiselle on vaikea antaa, mutta monet nyökyttelivät. Sipilän valitsema esitystapa toimi.

Käytännössä pakollisen ja mahdottoman määrittely on subjektiivista. Tarpeeksi korkeassa asemassa oleva henkilö voi yrittää rajata todellisuutta haluamallaan tavalla ja toivoa, etteivät muut kyseenalaista sitä.

Tyypillisimmät apukeinot ovat vetoaminen omaa mielipidettä myötäileviin asiantuntijoihin ja vetoaminen tietokoneella tehtyihin malleihin tai ennusteisiin. Kun kansalaiset kokevat, että määräykset ovat ikään kuin puolueettomasta ”asiantuntijakoneesta” tai jopa konkreettisesta koneesta annettuja, ne hyväksytään helpommin. Esimerkiksi valtiovarainministeriössä on käytetty niin kutsuttua Kooma-mallia – ja Suomen Pankissa Aino-mallia – kansantaloudellisten suositusten antamiseen. Mutta jokuhan senkin ohjelmoi. Malleissa on satoja oletuksia ja asetuksia, jotka perustuvat ihmisten tekemiin valintoihin. Joku päättää ohjelmoinnin kautta millaisia neuvoja ja ehdotuksia malli antaa.

Tästä käy hyvänä esimerkkinä Nordea. Pankkijätti jäi taannoin kiinni oman sijoitusneuvontaohjelmansa ovelasta peukaloinnista. Riippumatta käyttäjän tekemistä valinnoista, ohjelma suositteli kaikkien sijoitusten myymistä ja Nordean omien sijoitustuotteiden ostamista tilalle. Kenen koodia käytät, sen lauluja laulat. Ilmeisesti tämä ei edes ollut Suomessa laitonta.

Asiakkaat omaksuivat helpommin puolueettomalta vaikuttavan neuvontaohjelman antamat suositukset kuin Nordean elävän työntekijän antamat samat suositukset. Asiantuntijakone oli päässyt yllättämään.

Onko asiantuntija aina puolueeton ja hyveellinen – vai onko hän sittenkin ihminen?

Toinen yleinen tapa karsia todellisuutta on marssittaa tarkasti valittuja asiantuntijoita kertomaan esitettyjen valintojen pakollisuudesta ja välttämättömyydestä. Näinkin voi rajata todellisuutta halutulla tavalla.

Työnantajapuolella tiedetään tarkkaan, ketkä taloustieteen professorit kannattavat työehtosopimusten yleissitovuuden purkamista. Samaten tiedetään ketkä kannattavat perintöverotuksen poistamista tai pääomaverotuksen merkittävää alentamista. Muutkin tahot osaavat toki tempun.

Tämä näkyy muun muassa eduskunnassa, jossa kansanedustajat saavat itse valita, keitä kutsutaan kuultavaksi asiantuntijoina valiokuntiin. Jostain syystä kokoomuksen ja vasemmistoliiton kutsumat henkilöt ovat usein eri mieltä keskenään. Sinänsä heidän asiantuntemuksessaan ei ole varmasti mitään vikaa.

Tiedemiehelläkin voi olla omat mielipiteensä. Joskus jopa jonkin puolueen jäsenkirja – hänhän on ihminen. Tiede ei itsessään ole poliittista, mutta päättäjät osaavat käyttää tiedettä taitavasti hyväkseen.

Tavallisen kansalaisen on hyvä muistaa, että yhteiskunnassa on lopulta hyvin vähän pakollisia tai mahdottomia asioita. Talous ja politiikka – saati elämä – eivät ole luonnontieteitä.

Antti Koskela
Helsingin SDP:n 1. varapuheenjohtaja,
ekonomisti, pienen pojan iskä