Käsitehistoriallinen katsaus sivistykseen
Elina Hakoniemi pohtii näkökulmassaan, mitä sivistys merkitsi TSL:lle liiton toiminnan alkuvuosina.
Elina Hakoniemi pohtii näkökulmassaan, mitä sivistys merkitsi TSL:lle liiton toiminnan alkuvuosina.
Käsitehistoriallinen tutkimus painottaa käsitteiden historiallisuutta ja poliittisuutta. Käsitteiden historiallisuus tarkoittaa, että käsitteiden merkitys on sidottu aikaan. Käsitteiden poliittisuus puolestaan on sitä, että puhe ja käsitteet ovat paitsi keinoja kuvata maailmaa, myös välineitä vaikuttaa ja saada aikaan muutosta. Ei ole yhdentekevää, miten käsitteet määritellään ja miten niistä puhutaan.
Pohdiskelen tässä tekstissä lyhyesti sivistyksen käsitehistoriaa Työväen Sivistysliiton piirissä liiton toiminnan alkuvuosina sekä sivistyskäsityksen heijastumista sivistyksellisen demokratian käsitteessä 1940-luvulta 1960-luvulle. TSL:n piirissä kehittyi aiemman työväen sivistystyön pohjalta omaleimainen näkemys työväen sivistystyöstä ja kuva sivistyksestä sen osana. Sivistyksen sisällöstä keskusteltiin etenkin 1920–1930-luvuilla, jolloin sivistysihanteiden ydin kehittyi ja vakiintui. Väinö Voionmaan asema sivistyksen määrittäjänä oli keskeinen. Voionmaalainen sivistyskäsitys heijastui myös sosiaalidemokraattiseen koulunuudistuspolitiikkaan erityisesti hänen seuraajansa R.H. Oittisen kautta.
MITEN SIVISTYS MÄÄRITELTIIN TSL:N PIIRISSÄ?
Arkistomateriaaleista on löydettävissä 1920-1930-lukujen keskusteluista hyvin monipuolisia määritelmiä käsitteelle sivistys. Voionmaan mukaan sivistystä on ”äly ja tieto, tunne ja siveys”. N.R. Ursin kuvasi sivistyksen olevan ”työskentelyä ihmiskunnan enemmistön hyväksi”. Työläisopiskelijassa vuonna 1928 julkaistussa artikkelissa Kuinka näyttäisin sivistyneeltä sivistykseen luettiin käytöstavat, siisteys, kohteliaisuus, muodin seuraaminen, ilmeet sekä puhe. Sivistyksen piirteenä korostui yleisesti myös lukeneisuus, ja juuri kirja oli keskeinen sivistyksen väline. Myös taiteet olivat keskeinen osa sivistystä. Sivistys kuvattiin toistuvasti sekä sisäisenä että ulkoisena asiana, eräänlaisena jalostumisena. Sivistys määriteltiin myös hyvänä elämänä; TSL:n piirissä viljeltiin sanontaa, jonka mukaan ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Sivistys oli myös vastapainoa työlle, mutta samalla sivistyksen kuvattiin tekevän työntekijöistä tehokkaampia.
Sivistys oli keskeinen tavoiteltu asia, myös ja erityisesti työväestön keskuudessa. TSL:n aineistoissa nousee esiin kuva sivistyneestä työläisestä, joka tunsi klassikot, käyttäytyi ja pukeutui hyvin, tiesi paljon, ja pystyi itsenäiseen kriittiseen ajatteluun ja mielipiteen muodostamiseen. Työläisen sivistys ei näin ollen eronnut muodoltaan muusta sivistyksestä. Samalla sivistynyt työläinen oli työväenliikkeen aktiivinen jäsen, tunsi aatteen opit ja niiden historian.
Erilaisten sivistyksen määritelmien yhteinen piirre oli, että sivistys nähtiin kehityksen ja edistyksen tuomana mahdollisuutena, eräänlaisena hyvinvointina, jota tuli levittää.
TSL:n piirissä keskeisin ei kuitenkaan ollut kysymys siitä, miten sivistys määritellään. Keskeisempää oli se, mitä sivistys merkitsi: mitä sivistystyöllä tavoiteltiin ja mihin sivistystä tarvittiin. Sivistys oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen kysymys.
Voionmaa oli eturivissä korostamassa sivistyksen yhteiskunnallisuutta. Hän erotteli porvarillisen ja sosialistisen sivistyksen toisistaan. Porvarillinen sivistys keskittyi yksilöön, kun taas sosialistinen sivistys hyödytti koko yhteiskuntaa. Tämä eronteko heijastaa, kuinka Voionmaalle ja työväen sivistysliikkeelle sivistys merkitsi keinoa rakentaa ja muuttaa yhteiskuntaa. Sivistyksen tuli jalostaa ihmisiä, mikä jalostaisi myös yhteiskuntaa. Jalostus tarkoitti erityisesti hyvinvoinnin lisäämistä sivistyksen kautta. Tämä korosti ihmisen arvoa ja merkitsi samalla velvollisuutta hankkia sivistystä, sillä kehitys vaati sitä. Sivistyksen hankkimisen lisäksi sivistys myös velvoitti olemaan aktiivinen ja osallistumaan yhteiskuntaan: hankittu sivistys tuli valjastaa käyttöön tätä kautta.
Se, millainen sivistys tekee yhteiskunnasta paremman, määrittyi työväen sivistystyön eri aspektien kautta. Ensinnäkin, sivistystä oli tarjottava nimenomaan työväestölle. Näkemys siitä, että työväestö on sivistyksen ulkopuolella, toistui alusta alkaen. Tässä sivistys määriteltiin mahdollisuuksien mukaan: työläisillä ei ollut mahdollisuuksia sivistyä: ”taloudellinen riisto” oli saanut aikaan myös ”henkisen riiston”, kuten Voionmaa asian ilmaisi. Toiseksi, sivistyksen tuli olla sosiaalidemokraattisen maailmankuvan mukaista ja se ei saanut olla liian etäällä työväestön arjesta. Tämä näkemys kytkeytyi 1930-luvun lopulla nousseeseen käsitteeseen työväen omaehtoinen sivistys. Kolmas aspekti kytkeytyi käsitteisiin tieteellisyys ja totuus. Sivistystyön korostettiin toistuvasti olevan dogmeista ja propagandasta vapaata, kriittisen itsenäisen ajattelun viljelyä. Neljäntenä ja viimeisenä työväen sivistystyölle oli ominaista itseopiskelun painottaminen. Jo alussa itseopiskelun kulmakiveksi muotoutui Ruotsin mallin mukaisesti opintopiiri, jossa opiskelu toteutettiin pienryhmässä lukien, keskustellen ja pohtien. Itseopiskelu myös määritti sivistystä. Esimerkiksi Voionmaa kritisoi kouluja siitä, että niissä vain ”istutettiin” oppilaisiin tietoja, ja ”tietojen anniskelu” jäi pääasiaksi. Sen sijaan sivistystyön tavoitteena oli ”korkeampi tiedon aste – – perusteltu ja ymmärretty tieto”.
TAVOITTEENA YHTEISKUNNAN KOKONAISVALTAINEN UUDISTAMINEN
Voionmaan aikana määritetty sivistyskäsitys piti pintansa pitkään. Voionmaata pidettiin esillä, ja hän vaikutti paljon seuraajiensa näkemyksiin. Eräs Voionmaan keskeisistä seuraajista oli peruskoulun isänäkin tunnettu R.H. Oittinen. Muun muassa Oittisen kautta työväen sivistystyön sivistyskäsite vaikutti laajemmalle, heijastuen muun muassa suomalaiseen 1960-luvun koulunuudistukseen.
Voionmaalaisen sivistysliikkeen hengessä SDP:n 1940-1960-lukujen sivistyspoliittiset ohjelmat olivat ohjelmia yhteiskunnan kokonaisvaltaiseen uudistamiseen sivistyksen keinoin. Ne toistivat ideaa siitä, että jalostamalla jokaista yksilöä myös yhteiskunta jalostuu. Erityisesti tämä korostui käsitteessä sivistyksellisestä demokratiasta, joka nousi yhdeksi sosiaalidemokraattisen sivistysliikkeen avainkäsitteeksi 1940-luvulla. Sivistyksellisen demokratian käsite oli jaettua retoriikkaa sekä TSL:n että SDP:n kesken.
Demokratia oli noussut toisen maailmansodan aikaan suureksi käsitteeksi, josta kaikki puhuivat, ja se puhutti myös sivistystyön piirissä. Voionmaa ja Oittinen pitivät kysymystä demokratiasta esillä jo 1940-luvun alkupuolella. SDP:n piiriin käsite levisi vuoden 1949 sivistyspoliittisen ohjelman myötä. Oittinen kuvasi ohjelman perustuvan sivistyksellisen kansanvallan pohjalle. Sivistyksellinen demokratia määriteltiin seuraavasti: 1) entisen kulttuurin saavutukset tuli saada kansan laajojen kerrosten omaisuudeksi, 2) sivistykselliset etuoikeudet tuli purkaa ja saada kaikille samat ulkonaiset edellytykset sivistyksen omaksumiseen, ja 3) sivistyspolitiikkaa ei saanut jättää vain niin kutsuttujen kulttuuripiirien asiaksi.
Kouluohjelma oli keskeinen osa vuoden 1949 sivistyspoliittista ohjelmaa, ja se osoitti suunnan sosiaalidemokraattiselle politiikalle koululaitoksen uudistamiseksi sivistyksellisen demokratian vaatimusten mukaiseksi. Koululaitoksen piti perustua mahdollisuuksien tasa-arvoon, mikä merkitsi maksuttomuuden sekä kahdeksanvuotisen yhtenäiskoulun tavoitetta. Pelkkä koulutuksen organisoiminen ei kuitenkaan riittänyt. Sivistyksellisen kansanvallan visioon sisältyi myös uusi demokratiakäsitys, jossa demokratia hahmotettiin sivistyneen ihmisen elämänasenteena. Yhteiskunnan ja demokratian kehitys vaativat, että niiden piirissä elävä ihminen kehittyy ja jalostuu. Koulun demokratisointiin kuului myös demokraattisen hengen tuominen kouluihin. Tähän henkeen kuuluivat neutraalius sekä demokratian kasvatusihanteet, kuten edistyksellinen kriitillisyys, yhteiskunnallinen aktiivisuus, yhteistyö, solidaarisuus sekä kansainvälinen ajattelu. Koulujen tuli lisäksi vastata ”käytännöllisyyden vaatimuksiin” liian teoreettisuuden sijaan sekä ”tyydyttää eri elämänaloja tasaisesti”. Lisäksi kouluohjelmassa tavoiteltiin myös kouluhallinnon demokratisointia.
Sivistyksellisen demokratian tavoitteessa kaikuu voionmaalaisen sivistystyön vahva sivistysusko ja näkemys siitä, että vasta sivistyksen keinoin yhteiskunta saavuttaa täydellisen muotonsa. Käsitteessä on edelleen mukana myös 1900-luvun alun usko sivistyksen ja valistuksen rajattomaan voimaan.
Käsitehistoriallisessa tutkimuksessa keskeistä on se, että tutkimus avaa silmämme sille, ettei meidän tapamme ymmärtää ja käsittää eri yhteiskunnallisia ilmiöitä ole ainoa mahdollinen, eikä aina myöskään ainoa oikea. Tämä pitänee paikkansa myös sivistyksen osalta.
Työväen sivistystyön sivistyskäsite kytkeytyi kahteen avainkysymykseen. Ensimmäinen kysymys oli: mikä on sivistyksen merkitys yhteiskunnalle, johon vastaus oli: erittäin keskeinen. Toisena keskeisenä kysymyksenä oli se, millainen sivistys oli erityisen toivottua yhteiskuntakehityksen kannalta. Voionmaa ja hänen kollegansa sivistysliikkeessä uskoivat vahvasti valistukseen ja sivistykseen, ja näillä oli tiivis yhteys. Valistus on heidän jälkeensä kohdannut rajansa, mutta täytyykö tämän merkitä sivistyksen arvon laskua? Eivätkö kysymykset sivistyksen merkityksestä yhteiskunnalle ja siitä, millainen sivistys tekee paremman yhteiskunnan, kuuluisi myös nykypäivään?
Tutkimuksessani käyttämissäni aineistoissa sivistys näyttäytyy asiana, joka sekä kuului kaikille, että jota jokaisen tuli pyrkiä hankkimaan. Sivistys oli mahdollisuus, positiivinen asia, sekä myös jokaisen velvollisuus osana yhteiskunnan kehitystä. Sivistysusko oli voima, joka sai historian työläiset pitkän työpäivän jälkeen omistamaan vähäinen vapaa-aikansa sivistykselle, sillä tulevaisuus vaati sitä. Eikö edes osa tästä voimasta olisi tervetullutta myös nykypäivään ja meidän tulevaisuuteemme?
Elina Hakoniemi
Tutkija