Euroopan mestari, katujen kuningas

Jyväskylän keskustan Jyväshoviin ilmestyy joulukuussa vuonna 1999 rauhalliselta vaikuttava nelikymppinen mies, joka on selvinpäin. Hän tilaa vain kupin kahvia. Kahvin juotuaan mies ilmoittaa tutulle vahtimestarille ytimekkäästi: Nyt lähtee Tare.

Hän on Tarmo Uusivirta. Nyrkkeilyn Euroopan mestari ja kaksinkertainen MM-hopeamitalisti, joka amatööriuransa jälkeen voitti ammattilaisurallaan 24 ottelua, joista 16 tyrmäyksellä. Hän on kiistatta yksi Suomen nyrkkeilyhistorian parhaista.

Tyyneltä vaikuttava Uusivirta kävelee Jyväskylän rautatieaseman suuntaan ja astuu sisään anniskeluravintola Vankkuriin. Sisällä hän tapaa valmentajansa Aarno Luoman, joka haluaa tarjota mestarin juomat. Tyyneltä vaikuttava Uusivirta kävelee pöytään, jossa alkaa istua juomineen yksin pää painuksissa. Luoma kyselee, onko Tarella kaikki ok, onko tämä rahan tarpeessa ja muuta sen suuntaista.

Tare vastaa kaiken olevan hyvin ja ettei hän tarvitse mitään, mutta alkaa vaikuttaa äkkiä masentuneelta eikä ole juttutuulella, vaikka Luoma yrittää häntä jututtaa. Kello käy puoleen yöhön ja Tare on lähdössä kotiin.

– Ei ne muut ihmiset tiedä mitä me ollaan koettu tässä elämässä kahdestaan, Tare sanoo otsa otsaa vasten hyvästellen valmentajansa. Luoma ei ymmärrä, ettei hän tämän jälkeen enää näkisi Tarea.

Kuolema oman käden kautta

Tarmo Uusivirta, joka oli nyrkkeilymenestyksestään huolimatta onnistunut sotkemaan raha-asiansa ja ajautunut velkakierteeseen, asui vuosituhannen lopussa palomieskollegansa KooJii Paavolan luona. Paavola puhui Tarelle, kuinka asiat voitaisiin järjestää parhain päin, mutta aiempien vuosien menestysnyrkkeilijä Uusivirta esitti jo silloin roolia, myötäili ehkä vain mukana. Hän ei halunnut paljastaa todellista tilannettaan.

Tare tiesi, mitä tulisi tekemään. Paavola, joka oli käynyt viikonloppuna metsällä, oli vienyt aseensa kuivumaan saunan lauteille. Lukot olivat kirjoituspöydän laatikossa ja patruunat eri paikassa, mutta toimettomana ollut Uusivirta oli Paavolan työvuoron aikana käynyt tutkimassa paikat. Tare oli vaikuttanut kyseisenä sunnuntai-iltana Paavolan muistikuvien mukaan poikkeuksellisen tasapainoiselta.

Seuraavana aamuna Paavola lähti aamukahdeksalta työvuoroonsa ambulanssiin. Tarmo Uusivirta joi hänen lähdettyään aamukahvin. Hän oli selvin päin ja erittäin päättäväinen. Päättäväinen Tare oli ollut aina aiemmin kehässäkin. Järkähtämätön. Hän etsi tarvittavat välineet, jonka jälkeen ampui itsensä Paavolan asunnon parvekkeella.

Tare lähti, kuten oli vahtimestarille sanonut. Lähti lopullisesti. Mestarinyrkkeilijä oli kuollut oman käden kautta 13. joulukuuta 1999 Jyväskylän kupeessa Säynätsalossa, lähellä niitä kulmia, joilla hänen tarinansa oli poikasena alkanut.

Katujen kuningas

Kun itse synnyin Jyväskylässä vuonna 1986, Tarmo Uusivirta oli siihen aikaan jo meritoitunut urheilija, joka oletettavasti suunnitteli taas yhtä lähtöä Yhdysvaltoihin ja haaveili menestyksestä myös lajin kirkkaimmissa valoissa.

Oma suhteeni Tareen oli lapsuudessani kaukaa ihaileva. Hän oli enemmän nimi, joka toistui isäni kertomissa tarinoissa, tai jonka nimen bongasin lehtijutuista. Kehitin hänestä lukemani perusteella mielikuvan, kuinka hän oli Jyväskylän katujen sankari, joka piti hyvien puolia ja piti pahat ihmiset loitolla. En tiedä, mistä tämä mielikuva juonsi, ehkä siitä, että olin lukenut Taren tapelleen Jyväskylän kaduilla mutta olin kuullut jo pienenä hänen olevan urheilusankari, nyrkkeilijä, jolla oli sydän paikallaan.

Ulospäin Tare oli siis minulle kova, vahva ja hyvä: hän oli katujen kuningas, joka päivysti kaduilla ja suojeli ihmisiä rikollisia vastaan. Pienen pojan mielessä supersankari. Lapsen mieli osaa olla kiehtova. Jyväskylässä oli Taren kulta-aikoihin myös mäkisankarinsa: Matti Nykänen oli maailman paras mäkihyppääjä, ja vieläkin Mattia voi pitää jopa kaikkien aikojen ylivoimaisimpana mäkikotkana – niin vakuuttava Matti oli kilpakumppaneihinsa nähden uransa huippuaikoina.

Eräässä mielessä Tarmo Uusivirrasta ja Matti Nykäsestä on löydettävissä paljon samaa. Olen itse tätä kirjoittaessani vasta alkamassa lukemaan erästä Nykäsestä kirjoitettua tuoretta elämäkertaa, mutta vuonna 1988 Matin uran huippuvuosien aikana Antti Arven kirjoittaman Matti Nykänen: Maailman paras -elämäkerran perusteella opin tuntemaan huippu-urheilija Nykäsen todella omistautuneena harjoittelijana: täydellisyydentavoittelijana, jonka treenimäärät ja metodit olivat huimia.

Matti meni ytimeen harjoitellen aina enemmän ja paremmin kuin aikalaisensa, jotta varmasti olisi paras. Kova työ toi palkinnon. Hänestä tuli paras. Tarekin oli harjoittelijana tinkimätön ja täydellisyydentavoittelija aivan Nykäsen tavoin.

Tarmo Uusivirran on Simo Rantalaisen kirjassa kuvattu harjoitelleen tiettyinä aikakausina jopa monta kertaa kovemmin ja enemmän kuin muiden aikansa suomalaisnyrkkeilijöiden. Hän oli tässä mielessä Nykäsen kaltainen. Tare ei tyytynyt johonkin aiemmin saavuttamaansa tasoon, vaan koki, että vain jatkuvan lujan työnteon kautta hän voisi saavuttaa kovat tavoitteensa.

Lajiaan kohtaan Tare oli niin omistautunut ja intohimoinen, että oli valmis tinkimään lomista, kaikesta muusta paitsi harjoittelusta ja nyrkkeilystä. Omistautumisessa oli todellakin jotain samaa kuin siinä perfektionistisessa intohimossa, mitä Nykäsellä oli mäkihyppyyn. Nykäsen omistautuminen, uskomaton työmoraali ja halu olla paras tekivät hänestä kaikkien aikojen mäkihyppääjän – toivat sen viimeisen silauksen erona muihin – mutta Matti maksoi kovaa hintaa myöhemmin: on mahdollista ajatella, että hän ei liki koskaan oikein osannut elää täysin normaalia elämää, koska oli elänyt jopa liikaa mäkihypylle. Ja kun Matti oli viimein saavuttamassa tasapainoisempaa elämänvaihetta, kuolema väijyikin jo oven takana.

Tinkimätön harjoittelija

Viina vei Nykästä liian usein ja viina vei myös Tarea, mutta Tare ei Nykäsen tavoin päässyt aivan kaikkiin kivenkoviin tavoitteisiinsa lajissaan, vaikka tiesi pystyvänsä vielä vähän parempaan. Hän ei vain saanut sitä ulosmitattua siinä mitassa mitä itse tavoitteli. Sen täytyi jäädä kalvamaan Taren mieltä.

Itse ajattelen, että Tare oli vielä vähän kovempi nyrkkeilijä kuin mitä hänen saldonsa kertoo. Ehkä se oli osiltaan hänen onnettomuutensa. Hän voitti kyllä paljon, mutta tiesi, että olisi voinut voittaa vielä enemmän: ottaa vielä sen yhden ison askeleen lisää ja todistaa että hänestä oli mihin tahansa aivan ammattinyrkkeilyn absoluuttisimmalla huipullakin. 

Aina on mahdollista kysyä “mitä jos?”, mutta näiden kysymysten kysyminen on lopulta turhaa. Tare eli kaikki tai ei mitään -asenteella, ja tarpeeksi syvälle masennuksen kuoppaan pudottuaan hän ei enää tiennyt muuta vaihtoehtoa kuin ottaa kaiken pois: ampumalla itsensä.

Tarelle ei ollut keskitietä ylipäätään; sellainen oli hänen luonteensa. Hän oli ehdoton kaikessa mitä teki, ja koska hän oli tyrmännyt itse itsensä liian monta kertaa henkisesti kanveesiin, hän ei osannut löytää ulospääsyä, eikä ollut ehkä enää masentuneena tarpeeksi vahva myöntääkseen tilannetta ja hakeakseen apua.

Yrityksen puutteesta Tarmo Uusivirtaa ei voi syyttää. Tinkimättömänä harjoittelijana hän halusi harjoitella parhaissa olosuhteissa ja ympäristössä, joka olisi optimaalinen kehityksen kannalta. Hän matkusti Yhdysvaltoihin, jossa hän harjoitteli pidempiä aikoja kerrallaan, ja sinne hän matkusti uransa loppuvuosinakin vielä elätellen viimeistä toivettaan, jotta voisi yhä nousta nyrkkeilymaailman huipulle. Hän lähti silloinkin lainarahalla Yhdysvaltoihin ottaen riskin.

Aiemmin hän oli jo matkustanut Miamiin uhrauksia tehden. Esimerkiksi vuonna 1988 hän myi Jyväskylän Puistokadulla sijainneen kaksionsa ja otti puolipalkatonta virkavapaata päivätöistään pelastuslaitokselta sekä etsi yhteistyökumppania tukijakseen. Tare oli siviiliammatiltaan palomies, ja häntä kuvattiin usein sankaripalomiehenä.

Uusivirta oli aina tosissaan, laittoi kaiken yhden kortin varaan. Vuonna 1989, kun hän palasi jälleen kerran Miamin koville harjoitussaleille otettuaan ensin pankista lainaa neljän kaverinsa takaamana. Oli aistittavissa, että hän pystyisi vielä saavuttamaan jotain suurta jopa uransa lopulla. Lainan hän otti, koska hän rakasti nyrkkeilyä, mutta myös siksi, että oli hyvin varma itsestään ja osaamisestaan. Joku voisi nähdä Taren ottaneen riskin tyhmyyttään.

Itse ajattelen, että Tare otti riskin itsevarmuuttaan, koska tiesi, että poistuisi kehästä voittajana. Olen vakuuttunut, että hän todella uskoi aidosti niin. Yhdysvallat oli suuri askel. Hän ilmaisi sinne lähtemällä, että halusi otella parhaista parhaita vastaan maassa, jossa vastustajaksi olisi voitu löytää joidenkin arvioiden mukaan jopa sata Tarmo Uusivirtaa, sata yhtä hyvää nyrkkeilijää.

Taso Atlantin toisella puolen oli tietenkin kova, jopa hurja, sitä ei käy kenenkään kiistäminen, mutta kuinka monella näistä sadasta Amerikan Uusivirrasta oli Tarmo Uusivirran ottelijan sydän? Tare tarvitsi vain sen yhden suuren voiton oikeaan aikaan, ja tämä voitto oli vain ajan kysymys, ja silti: sitä yhtä suurta voittoa hän ei koskaan saavuttanut, vaikka oli jo nyrkkeilijänä todistanut tasonsa Euroopan mestaruudella, kahdella MM-hopealla ja vakuuttavalla voittosarakkeella myös ammattinyrkkeilyn puolella.

Joku voisi tietenkin myös ajatella, että kovat tavoitteet itselleen asettanut Tare tähtäsi jopa liian korkealle, eli sellaiseen, mihin hänen kykynsä eivät todellisuudessa edes riittäneet. Toinen voisi sanoa, että kaikki olisi ollut saavutettavissa oikealla ajoituksella, ilman tiettyjä loukkaantumisia ja otteluperuutuksia, eli ilman epäonnea, joka myös varjosti Tarmo Uusivirran ammattilaisuraa.

Selittely on kuitenkin turhaa. Tare ei ollut selittelijä. Hän etsi syyllistä peilistä, mutta ei lopulta elämässään luovutettuaan pystynyt enää katsomaan omaa peilikuvaansa silmiin, tai jos pystyikin, ei hän halunnut sitä enää tehdä. Lopulta kaikki se, miksi Tare itsensä ampui, on pelkkää spekulaatiota.

Huippuopissa Yhdysvalloissa

Yhdysvalloissa Miamin kovilla harjoitussaleilla Tare sai maineikkaan Angelo Dundeen treenejään tarkkailemaan ja ohjeistamaan – tietyssä mielessä valmentamaankin. Dundee myös järjesti Tarelle otteluita ja harjoitusvastustajia.

Dundee oli valmentanut aiemmin muun muassa Muhammad Alia, Sugar Ray Leonardia, Carmen Basioliota ja Willie Pastranoa, mikä todisti, että Uusivirtaan uskoessaan hän saattoi nähdä suomalaisessa jotain erityislaatuista.

Taren loukkaantuminen kuitenkin pilasi silloin kaiken. Paikantamaton hermovika vasemmassa käsivarressa lopetti hyvin sujuneen harjoitusjakson liian lyhyeen. Rahojen mentyä hukkaan loukkaantumisten runtelema Tare uhkasi joulukuussa 1989 ampua itsensä. Hän sanoi tuon uhkauksensa – nyt paljon myöhemmin postuumisti elämäkertansa kirjoittaneelle – Rantalaiselle, joka vaikeina hetkinä rohkaisi ja kannusti Tarea. Kymmenen vuotta myöhemmin Tare kuitenkin lopulta toteutti aikeensa.

Jos Tarmo Uusivirta olisi saavuttanut sen kovimman kruunun uralleen, jota hän palavasti jahtasi, olisi tämä saavutus tehnyt Tarmo Uusivirrasta enemmän koko kansan Taren, sen nyrkkeilijän, jonka Suomi olisi ottanut vieläkin paremmin omakseen siten, että poliittiset jännitteet olisi unohdettu.

Tare oli TUL:n eli Työväen Urheiluliiton Urheilija. Sitä hän oli ylpeänä loppuun saakka. Ylilyöntejäkin tapahtui joskus. Tare saattoi ensihumalassaan astella 15-vuotiaana Jyväskylän kaduilla ja huutaa keskellä Asemakatua kovaan ääneen “Porvareita turpaan!”. Tämä oli sinänsä jopa poikkeuksellista, sillä ymmärrykseni mukaan Tare ei ollut pohjimmiltaan riidanhaastaja vaan enemmänkin se, jota muut saattoivat erehtyä haastamaan tappeluun, kunnes ymmärsivät, kenet haastoivat ja pakenivat pupu pöksyssä paikalta.

Eniten Tare oli ymmärrykseni mukaan ihminen, jolla oli lämmin sydän ja joka halusi muille pelkkää hyvää. Jopa itsemurhan tehdessään hän ampui itsensä parvekkeella, luultavimmin välttääkseen sotkua ystävänsä asunnossa. Sellainen Tare oli. Hän ajatteli muita eikä olisi halunnut olla vaivaksi. Viina sekoitti häntä kuitenkin toisinaan, välillä liikaakin.

Kova lapsuus muovasi taistelijan

Taresta kirjoitettu elämäkerta alkaa Stanley Clarke -lainauksella “Life is just a game”. Tämä on kuvaavaa, sillä Tare oli tietyllä tavalla peluri. Se oli ymmärtääkseni yksi osa hänen luonnettaan, ja tämä pelurin luonne aina välillä tuntui aktivoituvan yhä enemmän pintaan.

Olen lukemani valossa päätynyt ajattelemaan, että Uusivirta oli mies, joka ei pelännyt, vaan joka uskalsi tehdä asioita ja uskalsi ottaa riskejä. Silti hän oli samaan aikaan lähes tulkoon kuin lapsi, joka leikki elämän leikkikentällä, mutta jolle leikki – jota jopa joku ammattinyrkkeilynkin voi pohjimmiltaan ajatella olevan sillä kysehän on showbisneksestä, isojen poikien leikistä – osasi olla myös kuolemanvakavaa. Tare oli taistelija ja samaan aikaan ristiriitaisesti kuitenkin mies, joka kenties antoi periksi yhden kerran liikaa, kuten Rantalainen kirjassaan pohdiskelee. Jokainen voi tehdä oman tulkintansa.

Tausta määritti Tarea, ja raskas lapsuus varmasti jätti jälkensä häneen. Taren lapsuutta tarkasteltaessa on taustalla varsin tavallisen kuuloinen nyrkkeilijän tarina. Onhan nyrkkeily perinteisesti ollut lajina hyvin suosittua juurikin työväenluokkaisten keskuudessa. Vaikeissa oloissa kasvaneet, vihaa sisälleen keränneet ja ehkä taustansa ja ongelmiensa takia katutappeluihinkin joutuneet – saati hakeutuneet – köyhempien perheiden kasvatit ovat löytäneet purkuväylän turhautumiselleen ja aggressiolleen nyrkkeilyn kaltaisesta väkivaltaisesta lajista, mutta tuon lajin kautta onnistuneet kanavoimaan aggressionsa jaloon ja hyväksyttyyn muotoon.

Tämä on tietysti jopa naurettavan kliseinen ja yleistävä ajatusmalli, eikä nyrkkeilyä tule ajatella tiettyyn poliittiseen vakaumukseen sidottuna urheiluna, vaikka lajin historia näyttää, että ainakin poikkeuksellisen usea suuri nyrkkeilijä on lähtenyt juuri vaikeista ja köyhistä oloista.

Tarmo Uusivirta syntyi 5.2.1957 Säynätsaloon, Jyväskylän seudulle, ja juuri Säynätsalo oli Taren syntymän aikaan yksi Suomen punaisimmista asuinalueista. Taren perhe oli köyhä, vanhempien liitto riitaisa. Isä joi paljon, ja Tare oli vain alle 2-vuotias, kun hänen isänsä löysi uuden naisen ja jätti perheensä.

Avioeron aikoihin Taren äiti sairastui tuberkuloosiin ja joutui sairaalahoitoon. Tarea eikä hänen kahta sisarustaan haluttu erottaa toisistaan, mutta koska kukaan ei ollut valmis ottamaan koko pesuetta hoitaakseen, Tare joutui sisaruksineen 40 kilometrin päähän Rautalammille lastenkotiin, jossa oli äärimmäisen ankara kuri.

Vuosi tämän jälkeen Taren äiti alkoi tervehtyä siinä määrin, että he pystyivät perheenä muuttamaan Jyväskylän kaupungin lähiöön, Kypärämäkeen. Nöyrä ja vaatimaton Tare tuli kaikkien kanssa toimeen, oli empaattinen ja hoivaava jo pienestä lähtien, mutta hän osasi olla toisaalta myös lapsuudessaan ja nuoruudessaan vintiömäinenkin luonne, joka kepposteli ja osallistui poikaporukoiden uhkapelirinkeihin. Hän oli kuitenkin lapsuus- ja nuoruusvuosinaan hyvin ystävällinen ja kiltti, ei mikään kiusaaja tai räyhänhenki. Raskaan taustan voi kuitenkin tulkita olleen se, joka muovasi Taresta taistelijan. Nyrkkeilijän. Oli taisteltava, että pärjäsi elämässä: vaihtoehtoa ei ollut, eikä kai ollut koskaan ollut, sillä elämä oli aina ollut niukkaa ja vaikeaa.

Väärät ratkaisut suistivat ahdinkoon

Tare oli kova harjoittelija ja erinomainen nyrkkeilijä, mutta miksi hän ajautui velkakierteeseen ja unohduksiin? Syitä on useita. Taren rahallisiin ongelmiin ja niiden syihin en mene syvemmin, mutta Rantalaisen Taresta kirjoittamaa kirjaa ei kannata lukea ainakaan bisnesoppaana, vaan pitkälti jopa varoittavana esimerkkinä siitä, miten väärät ratkaisut talouspuolella voivat suistaa jopa huippu-urheilijan taloudelliseen ahdinkoon. Ei riitä, että olet hyvä, jos et osaa kaupallistaa osaamistasi, ja tämä viisaus päti jo Tarmo Uusivirran aikana. Tarmo Uusivirta oli loistava nyrkkeilijä, joka ei osannut tehdä menestyksekkäästä urastaan rahallista menestystä.

Taren kuvataan olleen luonnostaan hyvä vastakkaisen sukupuolen seurassa, tietyssä mielessä ehkä naissankarikin – ainakin joidenkin silmissä – mutta Tare ei kuitenkaan onnistunut avioliitto- ja parisuhderintamalla, vaan erot seurasivat toisiaan.

Tare, joka vaikutti elävän myös naissuhteissaan nyrkkeilyn tavoin hyvin omistautuneesti ja täysillä, intohimolla, lopulta masentui ja ajoi itseään syvemmälle alakuloon. On epäilemättä turhauttavaa hakata vuodesta toiseen päätään seinään niin urheilussa kuin yksityiselämässään, kuten Tarelle uransa ja elämänsä loppumetreillä kävi. Hän pyrki molemmilla rintamilla antamaan kaikkensa, suorittamaan ja silti lopputuloksena ei kuitenkaan ollut toivottu voitto – kuten Yhdysvaltojen valloittaminen nyrkkeilijänä tai onnistunut avioliitto – vaan ratkaisevalla hetkellä hän koki lopulta sen kaikkein murskaavimman tappion.

Tämä oli Taren kohtalo, ja toisaalta: jos Tare olisi saanut mahdollisuutensa Yhdysvalloissa oikeaan aikaan, ja jos asiat olisivat menneet hieman toisin, ehkä kaikki olisi käynyt toisin ja Tare olisi yhä keskuudessamme ja ehkä hän valmentaisi suomalaisia nyrkkeilijöitä tai olisi ainakin jollain tavoin rakkaan lajinsa parissa tiiviisti mukana auttaen suomalaista huippunyrkkeilyä. Niin, spekuloida voi aina.

Sitä kierrettä, joka 1990-luvun aikana sai aiemmilla vuosikymmenillä menestyneen Taren ajautumaan hyvin syvälle masennukseen, ei auttanut se valitettava seikka, että Tare alkoi lääkitä alakuloaan viinalla. Kaikki tai ei mitään -asenteen ihmiset, jollainen Tarmo Uusivirta oli, saattavat olla vaarassa ajautua “millään ei ole mitään väliä” -asenteen ihmisiksi, jos asiat luisuvat liian pitkään väärään suuntaan. Häviämistä ja takaiskuja vihaava Uusivirta pudotettiin kanveesiin liian usein, ja sitä hänen pohjimmiltaan herkkä luonteensa ei kestänyt.

Tare näyttäytyy Rantalaisen kirjan perusteella ilmeisestä herkkyydestään huolimatta taistelijana, joka olisi voinut kokea lopullisen tuhonsa jo paljon aiemmin, mutta jotenkin hän sinnitteli ja roikkui mukana. Ongelmat enteilivät tuhoa jo paljon ennen lopullista ratkaisua. Heikompi ihminen tuskin olisi kestänyt niinkään pitkään.

On mahdollista ajatella, että Tare pystytti kulissit, uskotteli ainakin ulospäin aina kaiken olevan hyvin ja yrittäen uskoa sitä itsekin, ja samaan aikaan hän käveli kuitenkin reunalla, josta olisi hyvin lyhyt matka pudota syvemmälle alakuloon. Odotettavissa oli, että kenties jossain vaiheessa hän ei ehkä kestäisikään pudotusta. Eikä kestänyt.

Tare ampui itsensä KooJii Paavolan parvekkeella. Hän asui Paavolan luona, koska oli saanut häädön asunnostaan maksamattomine vuokrien takia. Tulkitsen, että nöyryytetty Tarmo Uusivirta ei kestänyt vielä kaiken päälle julkista häpeää. Olen itse tulkinnut kaiken lukemani ja kuulemani valossa, että Tarmo Uusivirta oli luonteena piinkova mutta samaan aikaan myös haavoittuva, vaikka pyrki antamaan vahvan ja voimakkaan kuvan itsestään.

Kaikki eivät tienneet koko totuutta Uusivirrasta. Harva ulkopuolinen tiesi, että Tare oli luonteeltaan äärimmäisen avulias kaikkia kavereitaan kohtaan ja jopa hoivaava luonteeltaan, ja Tare harvoin sanoi ei, jos hänet tuntevat pyysivät häneltä palvelusta. Tarella oli myös lemmikkejä ja hänen on kerrottu hoitaneen myös haavoittuneita lintuja. Henkinen vahvuus ja toisaalta haavoittuvuus, herkkyys, vaihtelivat, ja itse koen, että Taressa oli jotain samaa kuin hiihtosankari Mika Myllylässä. Molemmat olivat urheilijoita, jotka haluan muistaa ennen kaikkea henkisesti vahvoina ja lajissaan harjoittelua myöten äärimmäisyyksiin menneinä. Piinkovina, mutta inhimillisellä tavalla haavoittuvina. Herkkinä, sittenkin.

Yksi Amin Asikaisen esikuvista

Nuorelle polvelle Tare saattaa tuntua kaukaiselta ja vieraaltakin. Yhdistääkseni Taren merkitystä lähemmäs nykypäivää on hyvä ottaa huomioon modernin aikakauden menestyneen suomalaisen miesnyrkkeilijän – ammattilaisten keskisarjan Euroopan mestarin Amin Asikaisen mielipide Tarmo Uusivirrasta ja tämän merkityksestä omaan uraansa.

Asikainen on kuvannut mediassa Tarea yhdeksi esikuvistaan ja yhdeksi kaikkien aikojen suomalaisnyrkkeilijöistä. Hän muistaa Uusivirran juurikin tinkimättömänä harjoittelijana ja todellisena taistelijana, joka antoi aivan kaiken rakastamalleen asialle. Asikainen myös muistaa Taren todella kärjistettynä on/off-tyyppinä, joka ei tuntenut keskitietä: kaikki Uusivirran maailmassa tehtiin täysillä tai ei ollenkaan.

Asikainen on myöntänyt itse ottaneensa paljon oppia Tarmo Uusivirran kehätyöskentelystä. Hän kokee, että ammattilaisena Uusivirta olisi päässyt vieläkin suurempiin saavutuksiin, mikäli olosuhteet olisivat olleet kunnossa ja talouspuoli hoidettu paremmin.

Taren omista idoleista on ainakin yksi nostettava ylitse muiden, koska tämä idolini siivitti Tarea jo varhain nyrkkeilyssä. Vasta 13-vuotias Uusivirta totesi nimittäin kavereilleen pukuhuoneessa juuri nyrkkeilemisen aloitettuaan:

– Minun idolini on Muhammad Ali.

Mestari kuoli rutiköyhänä

Kuollessaan Tarmo Uusivirta oli niin suurissa veloissa, ettei hänelle ollut alkuun varaa pystyttää edes hautakiveä. Tämä voi olla nykypäivän lukijalle vaikea käsittää, varsinkin kun pohtii, että Tare teki nyrkkeilynsä ohessa myös palomiehen töitä, työskenteli välillä ovimiehenä keskisuomalaisissa ravitsemusliikkeissä, teki kirvesmiehenä töinä remontteja kavereilleen sekä muita pienempiä töitä. Toimipa Tare myös ensihoitajana ja ambulanssikuskina, mitkä kuvastivat hänen pohjimmaista luonnettaan. Aika oli kuitenkin eri.

Nyrkkeily itsessään oli epäsäännöllistä, Taren tulot puolestaan usein hyvin epävarmoja, Tare oli uransa huippuvuosina huonosti manageroitu urheilija, ja ylipäätään nyrkkeilyllä oli Suomessa vaikea rikastua 1980-luvulla, joina Tare otteli kultavuosiaan. Ironista kuitenkin oli, että Tarmo Uusivirta teki jyväskyläläiset ylpeiksi, ja silti Jyväskylän kaupunki muisti mestariaan voittojenkin hetkillä lähinnä pelkästään kakkukahvituksin ja viirein, mutta ei taloudellisesti.

Ehkä poliittiset jännitteet, se että Tare oli TUL:n urheilija, vaikuttivat – tai ehkä kaupungilla todella olivat rahat vähissä. Kuka tietää. Jokainen voi Rantalaisen kirjaa lukiessaan tehdä oman tulkintansa, sillä vastaukset jäävät rivien väleihin ja pohdinnan asteelle.

Taren tarina on periaatteessa lähellä Sylvester Stallonen näyttelemän ja köyhistä oloista lähteneen Rocky Balboan tarinaa, mutta siinä missä Rocky tavoittaa Stallonen menestyselokuvissa amerikkalaisen unelmansa nyrkkeilymaailman huipulla, jäi samainen unelma Tarelta saavuttamatta, vaikka Tare treenasi itsensä Angelo Dundeen kanssa Miamin kovilla harjoitussaleilla.

Nyt kun katson Rocky-elokuvia, niin aina pienen hetken näen Stallonen nyrkkisankarin paikalla Taren ja mietin, mitä olisi voinut tapahtua, jos asiat olisivat menneet hieman toisin. Robert Tepper laulaa Rocky IV -elokuvan soundtrackilla “there’s no easy way out”. Tarella tie ulos tästä maailmasta oli tavallaan liiankin helppo. Hän oli liian vahva, jotta pystyi järkähtämättömästi tekemään itsemurhan, ja kuitenkin samaan aikaan kenties liian heikko, jotta olisi jaksanut kestää masennusta ja elää elämäänsä pidemmälle sotkettuaan asiansa.

Mestari hän oli silti, eikä kenelläkään ole mielestäni oikeutta epäillä Tarmo Uusivirran kaltaista huippu-urheilijaa heikoksi. Emme tiedä kaikkea, tuskin tulemme koskaan tietämään. Hänellä oli omat syynsä. Olen yhä mielessäni se pieni poika, jolle Tare on yksi supersankareista: katujen kuningas, kova jätkä, Euroopan mestari. Pidän hänet mielessäni sellaisena.

Tämä teksti on lopulta pelkkä pintaraapaisu Tarmo Uusivirtaan, eikä kerro puoliakaan siitä omistautumisesta ja kunnianhimosta, mikä Tarella oli; siitä rakkaudesta nyrkkeilyä kohtaan, joka miehestä säteili. Hän oli tinkimätön, jopa perfektionistinen harjoittelija, joka halusi olla nyrkkeilyssä täydellinen ja joka jopa otti harjoitteluunsa omatoimisesti vaikutteita Yhdysvalloista aikana, jona oli mahdotonta tietää, miten ja mistä Tare ylipäätään sai alan parasta tietoa vai keksikö hän osan harjoitteistaan jopa omaa luovuuttaan yksin.

Taren kuoleman jälkeen kului pitkän aikaa siten, että mestarinyrkkeilijämme makasi Jyväskylän Seppälänkankaan hautausmaalla lähes unohdettuna. Lopulta Yrjö Sikiö ja Hannu Hokkanen ottivat hautakiven suunnittelun asiakseen, ja Jyväskylän kaupunki tuli vastaan: kaupunginjohtaja oli lomalla, mutta apulaiskaupunginjohtaja kuittasi laskun. Nyt Jyväskylästä voi löytää saapasjalkakukkulalta Taren hautakiven.

Unohdetun sankarin haudalla

Kävelen hautakivelle. Matkalla ajattelen kohtaamista niiltä vuosilta, kun olin itse vasta 18-vuotias miehen alku. Olin silloin JYPin jääkiekkojoukkueen fanimatkalla. Lähdimme bussikuljetuksella Jyväskylästä, katsoimme jääkiekkoa Jyväskylän kiekkoylpeyttä JYPiä kannustaen, jonka jälkeen palasimme samalla bussilla kotiin.

Elettiin aikaa, jona Taren kuolemasta oli kulunut osapuilleen viisi vuotta. Viereeni istui paluumatkalla mies, joka oli tuntenut Taren ja tiesi tämän valmennusmetodeista, oli ollut ilmeisen läheinen ystävä Taren kanssa, tai sellaisen kuvan hän halusi ainakin itsestään antaa. Mies oli pukeutunut Everlastin paitaan. Tunnistin hänet alan mieheksi. Keskustelumme poukkoili urheilulajista toiseen, ja lopulta taisin puhua harjoittelun jälkeisestä niskajumistani. Silloin mies totesi, että Tarmo Uusivirta oli kertonut hänelle, miten hoiti niskajumejaan, tai pikemminkin, ettei ollut kärsinyt juuri koskaan niskajumeista. Tare roikkui miehen kertoman mukaan rekkitangolla sekä aamuin että illoin aina tietyn sekuntimäärän kerrallaan, minkä lisäksi kävi aamuin ja illoin myös kevyillä juoksulenkeillä. Niskat eivät jumiutuneet lainkaan, tai ainakin ne palautuivat nopeammin, ja miehen kertoman mukaan säännöllisen rekkitankoharjoittelun myötä Tarella ei ollut edes niskajumeja. Ostin rekkitangon ja aloin tehdä saman. Niskajumit pysyivät loitolla. En tiedä, toimiko Tare urallaan aina kerrotun tavoin, vai oliko koko juttu osittain legendaa, mutta halusin uskoa tarinaan.

Astelen lähemmäs hautakiveä. Mieleeni välähtävät kohtaukset Stallonen nyrkkeilyelokuvien Rocky Balboan hahmosta hautakivellä: milloin kuolleen valmentajansa Mickey Goldmillin haudalla, milloin syöpään kuolleen vaimonsa Adrianin haudalla. Kyseessä on Rockyn tapauksessa pelkkä fiktio, mutta ajattelen, kuinka elämä osaa olla joskus rankkaa. Taren tarina ei ole fiktiota vaan silkkaa faktaa. On vain yksi Tare. Yksi unohdettu sankari, jota ei nostettu sille jalustalle, jonka hän olisi ansainnut, jalustalle, johon nykyiset suomalaiset nyrkkeilysankarit jopa itseoikeutetusti nostetaan.

Muistelen Aarno Luoman lausumaa Rantalaisen kirjasta. Luoma on kuvannut Taren olevan yksi kaikkien aikojen parhaista suomalaisnyrkkeilijöistä, ja Luoman mukaan Tarmo Uusivirran tasoisia urheilijoita syntyy Suomeen yksi viidessäkymmenessä vuodessa. Sanat kuulostavat hyvinkin mairittelevilta, mutta huippu-urheilijoita on vaikeaa laittaa absoluuttiseen järjestykseen. Varmaa on kuitenkin, että Tare oli nyrkkeilijänä rautainen, sen puolesta puhuvat jo meriititkin.

Tare oli myös nyrkkeilijänä kelpo roolimalli, jonka asenteesta lukemalla jokainen meistä saattaa oppia, mitä on kova omistautuminen omalle lajilleen: miten paljon pitää paiskia töitä, että menestyminen on ylipäätään mahdollista. Taso absoluuttisella huipulla on kuitenkin kivenkova, ja pienet asiat vaikuttavat siihen, kuka lopulta voittaa urallaan kaikkein isoimmin. Kirjan kautta on tehtävissä tulkinta, että Tare teki kaiken voitavansa. Syitä siihen, miksi hän ei aivan päässyt siltikään kaikkein kovimpiin tavoitteisiinsa huippunyrkkeilijänä, voi jokainen lukiessaan pohtia itse.

Voitto TUL:ille

Alkaa sataa vettä. Näen mielessäni Taren Etelä-Miamissa, pienellä hyvinvarustetulla harjoitussalilla mestarivalmentaja Angelo Dundeen kanssa, treenaamassa kovaa. Laitan soimaan Rocky Balboa -leffojen Training Montage -musiikin, jonka soidessa Rockyn näytetään harjoittelevan. Jenkkien leffasankari Rocky ei olisi ollut suomalaisenakaan versiona TUL:n urheilija, kuten Tare, mutta silti näen Taressa paljon Rockyn hahmon kaltaista.

Välillä olen pohtinut, että saako poliittinen vakaumus määritellä sen, keitä urheilijoita arvostetaan ja ketkä urheilijat unohdetaan? Eikö voisi olla vain huippu-urheilijoita? Nykyisin politiikka ei näyttele niin suurta roolia arvostuksissa, mutta Tarmo Uusivirta eli aikaa, jona poliittiset jännitteet olivat vahvoina aistittavissa. Häntä ei voi ymmärtää muulla tavoin kuin TUL:n urheilijana, eli erotettuna SVUL:n urheilijoista. Tare oli kuitenkin omana aikanaan parempi kuin suomalaiset SVUL:n nyrkkeilijät. Hän otteli TUL:lle, hän otteli Suomelle, mutta luultavasti, jos Tarelta olisi itseltään kysytty, niin hän olisi ehkä vastannut ottelevansa aina vähän enemmän Työväen Urheiluliitolle: TUL:lle. Euroopan mestaruuden voitettuaan Tare nimittäin tokaisi Jyväskylän kaupungin hänen kunniakseen järjestämällä juhlavastaanotolla.

– Tätä kultamitalia ei voittanut Tarmo Uusivirta vaan Työväen Urheiluliitto.

Tämä lausunto ajoittui aikaan, jona Uusivirta alkoi aktivoitua myös politiikassa. Useat näkivät silloin hänessä voineen olla mahdollisuudet toimia myös ammattiyhdistysvaikuttajana tai luottamusmiehenä, sillä hän istui paljon kokouksissa ja tilaisuuksissa. Tasavallan presidentin valitsijavaaleissa – Urho Kekkosen sairastuttua ja erottua – oli Tare kerännyt ison äänisaaliin vasemmistoliiton ehdokkaan Kalevi Kivistön leirissä. Politiikkaa ja urheilua on toisinaan vaikeaa erottaa toisistaan, sittenkin, sillä urheilu ei ole mikään irrallinen saareke tässä maailmassa. Politiikka vaikuttaa urheiluun, halusipa sitä tai ei.

Alan juosta ja varjonyrkkeilen samaan aikaan ilmaan. Pienen hetken tunnen olevani kuin nyrkkeilijä menossa taisteluun, mutta juoksu on enemmän minun leipälajini, vaikka olen myös kamppailulajihenkinen ja harrastanut nuorempana kamppailulajeja. En kuitenkaan tiedä vielä kovin paljoa nyrkkeilyn maailmasta, en ainakaan siitä, miten armotonta ammattinyrkkeily voi ottelijalle olla. Voin vain kuvitella, miltä tuntui olla Tarmo Uusivirta.

Taren hahmo huhkii mielessäni yhä kovemmin Miamin salilla ollakseen paras, näen hänet myös kotikaupunkini Jyväskylän saleilla, treenaamassa, silmissään tiikerinsilmää, unelmaa siitä, että joku päivä hän olisi maailman paras nyrkkeilijä. Siinä tilassa uskon hänen olleen aidoimmillaan, eniten oma itsensä: harjoitussalien hämärässä, treenaamassa aina vielä vähän kovemmin ja vielä vähän enemmän. Tämän lähemmäs en häntä pääse.

Mestarinyrkkeilijän perintö

Palaan vielä kerran haudalle. Ajattelen, että vain Tarmo Uusivirta itse tiesi, mikä oli hänen tasonsa, mutta hän oli vienyt tuon tiedon ikuisiksi ajoiksi hautaan. Ehkä hän tiesi, että olisi voinut olla maailman paras, ehkä hän oli todistanut sen itselleen mutta epäonnistui todistamaan sen maailmalle juuri sillä hetkellä kuin olisi pitänyt.

Mieleeni tulevat ne yleisurheilijat, joiden tiedän tehneen hirmutuloksia harjoituskentällä: tuloksia, jotka ovat paljon parempia kuin heidän viralliset tuloksensa, mutta kilpailussa he eivät ole ikinä pystyneet aivan samaan. Tare pystyi paljoon kehässä, myös tosipaikassa, ja hän oli nyrkkeilijänä ymmärrykseni mukaan henkisesti vahva, mutta hänen uraltaan on löydettävissä myös häpeätahrana ottelu, jossa hän luovutti.

 Rakastuneen Taren fokus taisi olla silloin hieman enemmän naisystävässään, jonka hän myöhemmin muiden naistensa tavoin menetti. Nyrkkeily ei ehkä ollut Tarelle sittenkään siinä määrin kaikki, että hän olisi voinut olla maailman paras niillä korteilla, jotka hänelle oli annettu; hän oli ehkä luonteena liikaa maailman riepoteltavissa. Hän oli sittenkin vain mies, inhimillinen; hän oli mies, joka rakasti nyrkkeilyä mutta lopulta ratkaisevilla hetkillä nyrkkeilyäkin enemmän hän rakasti naistaan, hän oli yksi meistä monista: hyvä jätkä, mestarikin, vaikkei noussutkaan maailman silmissä niin suureksi mestariksi kuin itse halusi. Hän luovutti ottelun rakkauden takia. Siitä alkoi hänen tuhonsa.

Ja rakastihan Tare nyrkkeilyäkin: on mahdollista yhtä lailla ajatella, että hän ei koskaan rakastanut mitään yhtä palavasti kuin nyrkkeilyä. Olisipa hän ymmärtänyt sen kehässä silloin kun nosti kätensä ilmaan luovutuksen merkiksi, sen yhden ja ainoan kerran kun hän kehässä luovutti, ja joka ehkä sinetöi hänen kohtalonsa; sen että hän tulisi luovuttamaan lopulta myös kehän ulkopuolella.

Miten Tare sitten otteli? Ottiko hän suuria voittoja? Kyllä, hän tuhosi toinen toistaan kovempia vastustajia tieltään liki leikiten, tyrmäsi usein, löi kovaa ja laittoi etukäteen koviksi itseään luulleet hetkessä polvilleen anelemaan armoa. Tästä kaikesta voi jokainen lukea itse Rantalaisen kirjoittamasta kirjasta, jossa kaikki Taren keskeiset taistelut kuvataan paljon paremmin kuin itse osaisin niitä sanallistaa, sillä itsehän olen lopulta liian nuori, jotta osaisin Uusivirran taisteluista sen tarkemmin kertoa. Muuna kuin myyttisenä omissa mielikuvissani luomanani nyrkkisankarina, joka päivystää Jyväskylän kaduilla; miehenä, joka pitää aina heikompien puolia.

Otan yhteyttä vielä nyrkkeilysankari Amin Asikaiseen, jolta kysyn Tarmo Uusivirran luonteesta. Hän kertoo, ettei ehtinyt tutustua Uusivirtaan, ja toteaa heti perään kohdanneensa Taren lähinnä ohimennen King’s-tallin ammattilaisillassa Helsingin vanhassa jäähallissa ja saaneensa Uusivirrasta ihmisenä hieman ujon vaikutelman. Asikainen korostaa, että Uusivirran saavutukset puhuvat puolestaan, ja kertoo kuulleensa laajalti, miten äärimmäisen sitoutunut Uusivirta oli nyrkkeilyyn ja harjoittelemiseen. Hän kuvaa Tarea ennen kaikkea yhdellä sanalla. Tuo sana on: Legenda.

Asikaisen loi omaa uraansa nyrkkeilijän katsoen nuorena ylöspäin Tarea, ja epäilemättä Asikaisen lopetettua ammattinyrkkeilyn on varmasti joku nuori nyrkkeilijälupauksemme katsonut ylöspäin Asikaista. Ketju jatkuu, miehet kehässä vaihtuvat: osa nousee kehään ilmaan paitaa ammattinyrkkeilijänä. Osa ottelee amatööristatuksella. Aina tulee uusia nyrkkeilijöitä, ja lopulta vanhat mestarit saattavat hieman unohtua. Soisin ettei Uusivirtaa eikä Asikaista eikä muitakaan Suomen nyrkkeilytähtiä unohdeta, ajattelen, ja pohdin, miten vaikeaa nyrkkeilyn äärimmäisellä huipulla menestyminen on.

Mitä Taresta jäi jäljelle muuta kuin hänen saavutuksensa? Ainakin tytär. Tarea on kuvattu usein hyvänä isänä. Isänä, joka kuitenkin jätti tämän maailman liian varhain.

Uusivirtaa voi tarkastella monesta kulmasta, hänen tarinaansa voi ymmärtää monin tavoin, totuuksia ja puolitotuuksia on ehkä useita, ja voi hyvinkin olla, ettemme vieläkään tiedä läheskään kaikkea, emme ehkä puoliakaan. Olisi liian helppoa ja yleistävää sanoa, ettei Tare lopulta kestänyt takaiskuja. Niitä vain kenties tuli liian paljon, vääriin aikoihin ja väärissä paikoissa.

Katson vielä kerran hautakiveä kunnioitusta tuntien. Pohdin, miten vähän Uusivirrasta sittenkään lopulta tiedän, miten vähän suurin osa suomalaisista hänestä tietää, ja kuinka tuo asia pitäisi korjata. Ehkä joku tekee Taresta elokuvan, joka palauttaa hänet takaisin koko kansan huulille, ylistetyksi sankariksi. Alan miettiä sen ottelun vaiheita, jossa Tare tuon hautakiveensä painetun urotekonsa teki vuonna 1979 voittaen Romanian Valentin Silaghin ylivoimaisen esityksen jälkeen 5–0. Kivessä lukee kullankeltaisin isoin kirjaimin:

Euroopan mestari
Uusivirta Tarmo Tapani

***

Tarmo Uusivirta voitti ammattilaisena 24 ottelua, joista 16 tyrmäyksellä. Kolme ottelua päättyi ratkaisemattomaan ja tappioita tuli tilille neljä, joista yksi luovutuksella. Amatöörinyrkkeilijänä Uusivirta otteli 171 ottelua, joista voitti 150 ja hävisi 21. EM-kultaa, 2 MM-hopeaa, 5 SM-kultaa ja 11 maaottelua.