Kirjailijoita ja naiskirjailijoita?
Sata vuotta sitten tyypillinen naiskirjailija oli keskiluokkainen kotirouva, joka joutui ponnistelemaan työrauhan saadakseen. Naisten mahdollisuudet kirjoittaa ovat sittemmin parantuneet, mutta markkinoinnissa kirjat luokitellaan yhä sukupuolen mukaan.
Naisen ryhtyminen kirjailijaksi oli sata vuotta sitten poikkeuksellinen ratkaisu. Koska miehen tehtävä tyypillisesti oli osallistua työelämään ja naisen hoitaa koti ja lapset, tulivat kirjoittavan naisen apuun palvelijat.
– Kun kaikki kodinhoidolliset tehtävät veivät ilman koneita nykyistä enemmän aikaa, palvelijoilla oli iso rooli siinä, että naisille jäi työaikaa perheen pyörittämiseltä ja kodin hoitamiselta. Palvelijoita saattoi olla vauraammissa perheissä useampikin, esimerkiksi sisäkkö, keittiöapulainen ja lastenhoitaja, kertoo kirjailija Suvi Ratinen.
Ratinen kuvaa kirjassa Omat huoneet -missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten olosuhteita, joissa kymmenen suomalaista kirjailijanaista työskenteli. Kirjan päähenkilöt kuuluivat sukupolveen, jonka myötä naisten kirjoittaminen ammattimaistui Suomessa. Käytännön syistä kirjailijaksi ryhtyminen oli mahdollista lähinnä keskiluokkaisille, porvaristoon kuuluneille naisille, Ratinen kertoo. Vaikka kirjoittajia nousi myös työväenluokasta, suurin osa varhaisen sukupolven kirjailijoista tuli sivistysperheistä.
– Vaikka naisilla oli vahva sidos kotiin, samalla juuri kotirouvana olon ja palvelijoiden mahdollistama joutilaisuus oli se, joka mahdollisti varhaisen suomalaisen naisten kirjallisuuden käyntiin pääsemisen, Ratinen sanoo.
Perhettä pakoon
Työrauhan löytäminen vaati sata vuotta sitten naiskirjailijoilta usein ponnisteluja ja radikaalejakin ratkaisuja.
– Maria Jotuni kirjoitti kesät yksin kaupunkiasunnossa, kun puoliso ja lapset olivat kesämökillä. Samoin Aino Kallas oli kuukausikaupalla ulkomailla, vaikka lapset olivat pieniä, tai sitten hän meni viereiseen kaupunkiin hotelliin päiviksi tai joskus jopa viikoiksi, Ratinen kertoo.
Toisinaan sukupuolten välinen epätasa-arvo sai kiusallisen kliseisiä piirteitä. Kun Helmi Krohnin aviomies työskenteli professoriperheen hulppean asunnon erikoisvarustellussa työhuoneessa, Krohn itse joutui kirjoittamaan makuukamarin nurkassa.
– Kotona työtä tekevää isää ei kukaan lapsista saanut häiritä, mutta äitiä häirittiin jatkuvasti. Naiset kirjoittivat merkittävässä määrin perheen ja lasten ehdoilla.
Vaikka naisten elämäntarinoissa toistuivat samat asetelmat, esimerkiksi tausta sivistyneistöperheissä, alkoi kirjan kymmenen päähenkilön välille kuitenkin muodostua eroja. Siinä missä työllään rikastunut Hella Wuolijoki pystyi lopulta kirjoittamaan silkkityynyjen seassa kartanon pylvässängyssä, toinen saman sukupolven edustaja kierteli asunnottomana tilapäishuoneesta toiseen.
Kirjoittava nainen oli 1900-luvun alussa uusi ilmiö, ja naisten kirjoittamia kirjoja saatettiin vähätellä. Ratisen mukaan tilanne on kuitenkin sadassa vuodessa muuttunut radikaalisti.
– Naiset ovat nykyisin ammatillisia toimijoita ihan eri tavalla kuin vuosisata sitten. Kun puhutaan siitä, kenen tekemistä arvostetaan ja kenelle annetaan työrauha, voi kuitenkin olla, että joitain alitajuisia, vanhahtavia asenteita on vielä jäljellä, Ratinen sanoo.
Naiset niittävät menestystä
Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professorin Päivi Lappalaisen mukaan naiskirjailijoiden asema on sadassa vuodessa vahvistunut huomattavasti. Kirjailijaliiton puheenjohtaja on tällä hetkellä nainen, ja sen jäsenistä naisia on jo 54 prosenttia.
– Taiteen edistämiskeskuksen perustamisesta lähtien eli vuodesta 2013 naiset ovat saaneet yli puolet viisivuotisista ja sitä lyhyemmistä apurahoista. Kirjastoapurahoistakin enemmistö on mennyt naisille, Lappalainen kertoo.
Sekä naiset että miehet joutuvat usein tekemään kirjoittamisen ohessa jotain muuta työtä, esimerkiksi työskentelemään opettajina tai toimittajina.
– Uskon, että naiskirjailijoilla on samoja rajoitteita kuin työssä käyvillä naisilla yleensä, esimerkiksi perheeseen liittyen, Lappalainen sanoo.
Sofi Oksanen ja muut uuden sukupolven kirjailijanaiset ovat kirineet miesten rinnalle ja saavuttaneet menestystä myös ulkomailla. Jako miehiin ja naisiin elää kuitenkin kirjojen markkinoinnissa ja niiden lukijakunnassa.
– Ennen isänpäiväksi kaupiteltiin aina Kalle Päätaloa ja äitienpäiväksi Laila Hirvisaarta. Kulttuurinen oletus on, että mies tarttuu helpommin miehen kirjoittamaan kirjaan.
Lappalaisen mukaan kirjallisuuden lajeista naisille on varattu varsinkin romanttinen viihde ja historialliset romaanit. Vaikka naiset saattavat kirjoittaa dekkareita, ovat esimerkiksi vakoilutrillerit säilyneet miehisenä alueena.
– Toisaalta naiset ovat viime aikoina kirjoittaneet entistä useammin myös esimerkiksi sodasta ja jälleenrakennuksen ajasta. Niissä ei ole välttämättä suoria rintamakuvauksia, vaan hieman toisenlaisia tarinoita sodasta.
Sukupuolijako jää historiaan?
Ulkomailla naiskirjailijat turvautuvat toisinaan nimen lyhentämiseen sukupuolensa salatakseen. Hyviä esimerkkejä ovat Harry Potter -kirjasarjan äiti J.K Rowling ja eroottisen Fifty shades of Grey -trilogian kirjoittanut E.L. James. Suomessa salanimen käyttö on ollut historiallisesti harvinaista.
– Uskon, että tulevaisuudessa sukupuoli pyritään häivyttämään kirjailijan nimestä muista syistä. Ei haluta enää käyttää binääristä sukupuolijakoa, sillä sukupuolia on enemmän kuin kaksi. Silloin poistuisi koko kysymys siitä, luetaanko miesten vai naisten kirjoittamia kirjoja, Lappalainen uskoo.