Kaikkien ääni kuuluviin

Sata vuotta sitten sivistystyön lähtökohtana oli avartaa ihmisten katsomuskantoja. Moniäänisessä ja -arvoisessa Suomessa pitäisi puolestaan rakentaa monotonisen Suomi-kuvan rinnalle uusia kuvia ja pitää huolta siitä, että kaikki pääsevät osallisiksi tietoyhteiskunnasta.  

Tulevien sukupolvien säilyminen sivistyneenä on uusi haaste niin sivistysjärjestöille kuin koulu- ja kulttuurilaitokselle.

– Suuri haaste liittyy informaatioyhteiskunnan haltuunottoon ja tiedon järjestämiseen, jotta ihmiset pysyvät edes jollain tapaa kärryillä valtavassa tiedon tulvassa. Nyt on vaarana, että osa jää ulkopuoliseksi yhteiskunnallisesta keskustelusta, professori Maria Lähteenmäki sanoo.

Kun tieto digitalisoituu ja sitä on valtavasti, kaikilla ei ole kapasiteettia tai koulutusta jäsentää sitä. Samalla se kaventaa ihmisten mahdollisuuksia osallistua ja vaikuttaa.

– Meillä kaikilla on sanomista, ja olisi tärkeää, että myös päättäjät kuulisivat nämä äänet.

Jos ihmiset kuitenkin kokevat, ettei heillä ole mahdollisuutta vaikuttaa asioihin, he alkavat näpertää vain lähipiirin juttuja perheen, ystävien tai harrastusporukan kesken ja heidän kaikki energiansa kuluu tähän. Lähteenmäestä pitäisikin olla koulutusta, jossa ihmisiä opetettaisiin hallitsemaan tietoa ja prosessoimaan sitä.

– Tulevaisuuden sivistysjärjestöille tämä tehtävä olisi todella tärkeä. Jos vertaa tilannetta 1900-luvun alkuun, niin silloin meillä oli valtava määrä ihmisiä, joilla ei ollut koulutusta. Nyt meillä on koulutusta, mutta maailma muuttuu niin hurjasti, ettemme pysty pitämään yllä sellaista demokraattista järjestelmää, jossa kaikkien ääni kuuluu, jos ihmisiä ei opeteta siihen.

Mitä sitten tapahtuu, jos kansa jakautuu heihin, jotka pystyvät hallitsemaan tietotulvaa ja heihin, jotka eivät siihen pysty?

– Vaikka historia ei koskaan toista itseään yhtäläisenä menneisyydessä ja nykyisyydessä, me tiedämme kokemuksesta, että kansan jakautuminen osattomiin ja heihin, joilla on kaikki mahdollisuudet käsissään, johtaa vastakkainasetteluihin ja syö yhteiskuntaa sisältäpäin.

Vastakohtaisuudet ja taistelut vallasta ovat aina huono kehitys.

– Demokraattisena maana meillä on ajatus yhteisestä hyvästä, mutta jos yhteiskunta jakautuu hyvin eriarvoisiin luokkiin ja heihin, joilla on ja osattomiin, niin se on todella kohtalokasta.

KENEN HISTORIAA KERROMME?

Kahtiajakautumisen lisäksi Suomessa pitäisi miettiä laajemmin myös suomalaisuutta. Suomalaisuus on kansallisaatteen nosteessa muotoutunut identiteetti siitä, ketä me olemme. Se, mitä on olla suomalainen, on pitkään kuitenkin ollut vain yhden väestönosan, vallanpitäjien, näkökulmasta kerrottu. Ruskeat tytöt -kollektiivin jäsenen Mona Eidin mielestä tänä päivänä sivistys on myös sitä, miten ihmiset ovat dialogissa toistensa kanssa ja ottavat huomioon muut ihmisryhmät.

– Yksi tarina sementoi stereotypioita siitä, kuka saa olla suomalainen eli vaalea elovenatyttö kaurapaketissa on, mutta esimerkiksi ruskeat, mustat tai muslimit eivät.

Myös suomalainen koulukuvasto on hyvin yhdenlainen: se on keskiluokkainen, valkoinen ja sillä on tietyt normit, mitä kaikkien pitäisi tavoitella. Monessa oppiaineessa voitaisiin kuitenkin hyvin hienovaraisestikin tuoda esille, että suomalaisia on monenlaisia.

– Historian kirjoissa ei juuri kerrota vanhoista suomalaista vähemmistöistä eli romaneista ja saamelaisista tai siitä, että meillä on yli 100 vuotta ollut tataarimuslimeja. Jos heitä ei näy tai heistä kirjoitetaan stereotyyppisen yksipuolisesti, kokevat he itsensä näkymättömiksi ja toiseutetuiksi.

Tämä edesauttaa myös syrjintää, sillä yksipuolinen näkökulma vahvistaa asenteita ja haittaa integroitumista yhteiskuntaan.

– Ihmiset aina lokeroivat toisiaan ja tekevät olettamuksia, mutta pitäisi kehittää sensitiivisyyttä kohtaamisessa: suhtaudunko itselleni vieraampiin yksilöinä vai luokittelenko esimerkiksi ulkonäön tai uskonnon perusteella tietynlaiseksi, Eid sanoo.

Mitä kauempaa tai mitä erilaisempi ihminen on “meihin” nähden, sitä useammin kulttuuria ja uskontoa käytetään selitysvoimana näiden ihmisten käytökselle.

– Tämä on toiseuttava mekanismi ja se näkyy esimerkiksi siinä, miten puhutaan valkoisen tai rodullistetun tekemistä väkivaltaisista teoista. Rodullistetun syytä teolle selitetään uskonnolla tai kulttuuriperimällä, valkoisella syy on mielenterveysongelmat, jolloin hänet nähdään yksilöllisemmin.

YHTEISKUNNAN HIERARKKISUUS TUNNUSTETTAVA

Mona Eid on itse työskennellyt koulussa opettajana ja miettinyt osallisuuden ja osattomuuden kokemusta. Hän kehottaa miettimään, millä tavalla opetetaan esimerkiksi historiaa ja kenen näkökulmasta.

– Yleensä näkökulma on hyvin eurosentrinen. Jos opiskelemme Amerikan historiaa ja Kolumbuksen valloituksia, kerrommeko asioista Kolumbuksen näkökulmasta vaiko valloitettujen alkuperäiskansojen. Jo tämä on selkeä kannanotto siihen, ketkä ovat keskiössä ja kenen tarina on merkityksetön.

Eid tietää, ettei yksi yksittäinen opettaja pysty muuttamaan kaikkea.

– Enemmän on kyse rakenteista ja siitä, millä lailla opettajia koulutetaan ja minkälaisia resursseja heillä on käytössä esimerkiksi siihen, että ehtivät kohtaamaan oppilaat yksilöllisesti.

Pelkkä valtaapitävien tai valtaväestön näkökulma sulkee suuren osan ihmisistä yhteisen tarinan ulkopuolelle. Historiaa pitäisikin katsoa monesta suunnasta ja tunnustaa, että meillä on hierarkkinen ja eriarvoinen yhteiskunta.

– Sen sijaan, että puhutaan siitä, miten meillä kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet, pitäisi katsoa, minkälainen sosiaalinen ja yhteiskunnallinen todellisuus eri ihmisiä ympäröi. On tärkeää miettiä, miten voidaan paremmin mahdollistaa eri lähtökohdista tulevien osallisuus ja toimijuus yhteiskunnassa.  Siinä avainasemassa on opetella kohtaamaan toisemme – ja etenkin itselle vieraampi – sensitiivisesti ja avoimesti.

MEDIAA KOHTAAN OLTAVA KRIITTINEN

Myös Maria Lähteenmäen mielestä yhteiskunnan pitäisi muuttua siihen suuntaan, että kuulemme erilaisia ryhmiä ja kannustamme moniäänisyyteen. Tänä päivänä monet pienet ryhmät saavat äänensä tarvittaessa kuuluviin esimerkiksi somen kautta, mutta tietoa on niin paljon, että siihen hukkuu ja toisaalta somessakin suodattuu esiin keskeisten medioiden juttuja. Lähteenmäki muistuttaa, miten tiedotusvälineet ovat aina olleet pääoman ja sellaisten omistuksessa, jotka omistavat myös kaikkea muuta.

– He ovat sanavalmiita, heillä on koulutusta ja heillä on välineitä saattaa äänensä paremmin kuuluviin kuin pienempien ryhmien. Siksi meidän täytyy suhtautua kriittisesti myös media- ja somevaltaan.

Tästä syystä tarvitaan esipuhujia, kuten työväenliike, jotka tuottavat vastakulttuureita ja -ääniä.

– On ensiarvoisen tärkeää, että meillä on aktiivisia ruohonjuuritason nais-, nuoriso-, harrastus- kuin maahanmuuttajien järjestöjä, jotka tuottavat tätä vuoropuhelua. Tämä rakentaa myös sitä moniäänisyyttä, jota yhteiskunta tarvitsee.

Natasha Petrell
Kuva: Istockphoto